Yhdysvaltain nykyinen demokraattipuolue on kulkenut kauas Bill Clintonin politiikasta

Yhdysvaltain politiikkaan perehtynyt Matti Hukari kirjoittaa demokraattipuolueen muutoksesta. Vuoden 2016 vaaleissa demokraattien puolueohjelma ja Hillary Clintonin presidentinvaalikampanja paljastivat vasemmistofeministisen puolueen, jota 1990-luvun demokraatit tuskin enää tunnistavat omakseen. Valkoisen talon ovet eivät auenneet identiteettipolitikoinnilla, ja pettyneet tiedostajat Madonna etunenässä purkivat kiukkuaan toivomalla valkoisen talon räjäyttämistä. Mutta minkälainen hahmo nousee demokraattien seuraavaksi presidenttiehdokkaaksi?

Demokraattien irtautuminen amerikkalaisen keskiluokkaisen työläisen ajattelusta alkoi jo 1970-luvun alussa ja Hillary Clintonin presidentinvaalikampanja oli tuon irtautumisen viimeisin esimerkki. Vuoden 1995 kansakunnan tilaa koskeneessa puheessaan kongressille 24.1.1995 presidentti Bill Clinton sai ennätykselliset suosionosoitukset yli puoluerajojen luvatessaan puuttua laittomaan maahanmuuttoon, joka ”ylikuormitti julkisia palveluja ja oli kohtuuton taakka veronmaksajille”. Nykyisin tuolta Bill Clintonin puheelta suljettaisiin korvat demokraattien puoluekokouksessa.

Palataan ajassa vieläkin kauemmas.

Demokraattien puoluekokous Miamissa 1972 – kun hippiliike kaappasi demokraattipuolueen

Demokraattien puoluekokouksesta 1972 tuli Amerikassa ennennäkemätön poliittinen sirkus. Kokouksen osallistujat olivat korkeasti koulutettuja, hyvätuloisia ja ideologisesti tiedostavia – siis vasemmistolaisesti tiedostavia. Vasemmistohenkinen sosiologi Lewis Feuer kuvasi tapahtumaa ”Amerikan historian ensimmäiseksi intellektuellien kokoukseksi”.

Kokous vaikutti enimmäkseen kaaosmaiselta mielenosoitukselta. Kokouksen toinen päivä oli pyhitetty feministien, homojen ja sodanvastustajien puheenvuoroille. Kolmantena päivänä George McGovern valittiin presidenttiehdokkaaksi. Varapresidenttiehdokkaan nimittämisestä tuli keitos, jossa pätevyydestä ei puhuttu lainkaan. Feministit vaativat naisehdokasta, homot homoehdokasta, mustat mustaa ehdokasta ja niin edelleen. Demokraattien puoluekokouksella oli aluksi 18 miljoonaa televisiokatsojaa, mutta kansalaiset kyllästyivät pian näkemäänsä ”ideologisesti tiedostavien maailmanparantajien” kokoontumiseen. Toisen päivän iltana katsojia oli jäljellä vain 4 miljoonaa.

Jimmy Carterin presidenttikausi (1977-1981) oli paljolti tuon demokraattien maailmanparantajaporukan hallitsemaa aikaa. Vuoden 1980 demokraattien esivaaleissa Senaattori Ted Kennedy haastoi presidentti Carterin, saaden tukea ammattiliitoilta ja demokraateissa vaikuttaneilta neokonservatiiveilta. Talouselämän vaikuttajista merkittävä tukija oli timanttikauppias ja Jacqueline Onassiksen miesystävänä tunnettu Maurice Tempelsman.

Samana päivänä kun alkoi Iranin panttivankikriisi (4.11.1979), Kennedy julkisti tavoittelevansa demokraattien presidenttiehdokkuutta ja haastavansa Carterin. Gallupit osoittivat kahden viikon ajan suosiota Kennedylle. Mutta sitten Kennedy innostui arvostelemaan Iranin saahia, nimittäen tätä rikolliseksi. Lehdistö alkoi julkaista valokuvia Kennedyn vierailusta Iraniin vuodelta 1975. Niissä kuvissa senaattori Kennedy hymyili kilpaa saman saahin kanssa. Uskottavuus sekä gallupsuosio romahtivat saman tien. Tammikuussa 1980 amerikkalaisista 55 % arveli Kennedyn valehtelevan Chappaquiddickin onnettomuudesta, jossa hänen autossaan ollut Mary Jo Kopechne menehtyi. Kyseisestä tapauksesta on tehty hiljattain elokuva.

Bill Clintonin ajan demokraattipuolue oli kaukana nykyisestä

Republikaanien eli Ronald Reaganin (1981-1989) ja George Bush vanhemman (1989-1993) valtakausi palautti amerikkalaisten uskon maahansa. Demokraattipresidentti Bill Clintonin (1993-2001) käytännöllinen talouspolitiikka vei demokraattipuoluetta hieman takaisin keskustaan, ns. kolmannelle tielle. Vuoden 1995 kansakunnan tilaa koskeneessa puheessaan kongressille 24.1.1995 presidentti Bill Clinton sai ennätykselliset suosionosoitukset yli puoluerajojen luvatessaan puuttua laittomaan maahanmuuttoon, joka ”ylikuormitti julkisia palveluja ja oli kohtuuton taakka veronmaksajille”. Nykyisin tuolta Bill Clintonin puheelta suljettaisiin korvat demokraattien puoluekokouksessa. Demokraattien nykyinen siirtymä vasemmalle alkoi vuoden 2008 puoluekokouksessa, jolloin Barack Obama valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Valtionvelan sijasta puhuttiin sosiaalimenojen kasvattamisesta. Vuoden 2016 vaaleissa demokraattien puolueohjelma ja Hillary Clintonin kampanja paljasti vasemmistofeministisen puolueen, jota 1990-luvun demokraatit tuskin tunnistavat omakseen.

Useimmissa politiikan asiakysymyksissä demokraattien linja on kääntynyt päälaelleen viimeisen 25-vuoden aikana. Presidentti Bill Clinton allekirjoitti kovennetun rikoslain (The Violent Crime Control and Law Enforcement Act, 1994), New Yorkin republikaanisen pormestarin Rudy Giulianin menestyksellisen esimerkin innoittamana. Vuoden 2016 vaalikampanjassa Hillaryn mielestä tuo laki oli mennyt liian pitkälle rikollisten rankaisemisessa. Bill Clintonin asettama ja myötäilemä komissio suositteli laittoman siirtolaisuuden vähentämistä, Hillaryn mielestä se oli vastoin ihmisoikeuksia. Bill suosi vapaakauppaa ja sai Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueen NAFTAn hyväksytyksi. Vuonna 2016 Hillary vastusti vapaakauppaa, kuten TPP-sopimusta. Bill rajoitti liittovaltion sosiaaliturvamenoja, Hillaryn tavoite oli lisätä niitä. Bill allekirjoitti lain, jonka mukaan avioliitto oli miehen ja naisen välinen. Hillary alkoi vaatia samaa sukupuolta olevien välistä avioliittoa vuonna 2013. Mikään noista suunnanmuutoksista tuskin oli Hillaryn itsensä keksimää, vaan demokraattipuolueen enemmistön tai äänekkään vähemmistön vaatimia asioita. Silti nuokaan linjaukset eivät tyydyttäneet suurta osaa demokraattien esivaaliäänestäjistä esivaaleissa 2016. Heistä 45 % äänesti itsensä sosialistiksi määrittelemää Bernie Sandersia, joka siihen asti oli pysynyt demokraattipuolueen ulkokehällä vasemmistolaisuutensa johdosta.

Kesän 2016 aikana Hillary Clinton otti vaalikampanjansa kampanjansa keskiöön feminismin ja valtion menojen kasvattamisen eli asemoi itsensä vasemmalle ja menetti ratkaisevassa määrin keskilinjan äänestäjiä Trumpille. Hillary Clintonin hermostuneisuutta osoitti hänen 9.9.2016 New Yorkissa pitämänsä puhe, jossa hän totesi, että Trumpin äänestäjistä puolet on vapaasti käännettynä ”säälittäviä surkimuksia” (engl: “basket of deplorables”). Vaaleja edeltävinä viikkoina Clinton käytti pelkästään TV-mainoksiin 72 miljoonaa dollaria. Niistä mainoksista 90 % hyökkäsi vastaehdokas Trumpin persoonaa vastaan ja vain 10 % mainoksista käsitteli politiikkaa (Wesleyan Media Project 6.3.2017). Trumpin poliittisia aloitteita ei siis osattu tai uskallettu haastaa. Clintonin tekemää kampanjaa voi tällä perusteella arvioida varsin törkyiseksi.

Demokraatit vuoden 2016 vaalien jälkeen

Seuraavissa vaaleissa 2020 demokraattien ehdokas on todennäköisesti vielä enemmän vasemmalla kuin HIllary Clinton vaalivuonna 2016. Demokraattien konservatiivisiipi kutistuu kongressiedustajien joukossa ja samoin äänestäjissä. Vastaavasti republikaanien rockefelleriläinen liberaalisiipikin ohenee. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on 20-vuoden aikana muuttunut liberaalimmaksi monissa kysymyksissä kuten vaikkapa suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kansalaisten enemmistö pitäisi lähimainkaan tällaisia asioita tärkeimpänä äänestysperusteenaan. Trumpin vaalivoitto ei saanut demokraatteja analysoimaan mikä olisi parhaaksi Amerikalle, vaan on kiihdyttänyt puolueen siirtymää vasemmalle.

Vaalien aikaan Hollywoodin tähdet ja muut julkkikset Yhdysvalloissa kilpailivat Trumpin vastaisilla lausunnoilla. Poikkeuksena voidaan mainita elokuussa 2017 edesmennyt elokuvataiteen moniottelija Jerry Lewis. Hän näki jo joulukuussa 2015 mistä tulevissa vaaleissa oli kysymys. TV-kanava EWTV:n haastattelussa 29.12.2015 Jerry Lewis sanoi kaipaavansa showmiestä presidentiksi, eli rentoa poliitikkoa, jolla on omat mielipiteet, ja joka ei kumartele valtamedian poliittista korrektiutta vahtivia toimittajia. Lewis muisti ja ymmärsi mistä termin ”poliittisesti korrekti” juuret ovatkaan kotoisin. Sitä käytti Kiinan kommunistisen puoleen puhemies Mao Tse-Tung. Mielipiteenvapautta kannattavat toisinajattelijat leimattiin Kiinan kommunistisessa diktatuurissa ”poliittisesti epäkorrekteiksi”.

Jerry Lewis näki Yhdysvaltain nykyisessä mielipideilmastossa yhtymäkohtia Maon kulttuurivallankumouksen aikaiseen Kiinaan. Lewisin vertaus Kiinan kulttuurivallankumoukseen toteutuikin groteskilla tavalla. Ilta-Sanomissa kerrottiin 50-vuotta sitten eli 30.1.1967, kuinka tällöin Pekingissä oli järjestetty kirkuvien opiskelijoiden eli punakaartilaisten mielenosoitus Neuvostoliiton suurlähetystön edustalla. Suurlähetystö oli piiritetty ja suurlähetystöä vaadittiin räjäytettäväksi opiskelijoiden kirkuessa hysteerisenä vihaa Neuvostoliittoa ja sen suurlähettilästä vastaan. Neuvostoliiton suurlähettilästä haukuttiin äärioikeistolaiseksi. Täsmälleen sama ilmiö nähtiin Washington D.C.:ssä Trumpin virkaanastujaisia seuranneena päivänä järjestetyssä hysteeriseksikin luonnehditussa mielenosoituksessa. Mielenosoituksen puhujiin kuulunut pop-tähti Madonna toivoi valkoisen talon räjäyttämistä. Trumpia haukuttiin äärioikeistolaiseksi.

Hillary Clintonin syksyllä 2017 julkaistu kirja What Happened kertoo ehkä laajemminkin demokraattien ajattelusta. Siitä että heissä itsessään ei ollut vikaa, vaan heidän olisi pitänyt omasta mielestään parempien ajatustensa johdosta voittaa vaalit. Lähempien syntipukkien puutteessa syyksi on kelvannut Venäjä, jonka osallisuutta vaaleihin ilmeisesti tutkitaan koko kuluva vaalikausi. Qatarin öljyvaltion vaalituki Clintonin säätiölle oli sitä vastoin demokraattien moraalin mukaan hyväksyttävää. Clintonin vaalikampanja oli Yhdysvaltain historian kallein (1, 191 miljardia dollaria), mutta silti sillä ei voitettu vaaleja.

Kirjassaan Clinton väittää puhuneensa ystävällisesti vaalien aikana, mutta käyttää silti suurimman osan kirjastaan Trumpin ja Trumpin äänestäjien nimittelyyn mm. seksistisiksi, naisvihaajiksi, äärioikeistolaisiksi ja vainoharhaisiksi. Clinton ei kirjassaan uhraa ajatuksiaan kysymykselle miksi valkoihoisten naisten enemmistö äänesti Trumpia. Ehkä hekin olivat Clintonin mielestä naisvihaajia?