Vihreän politiikan hinta

Vuonna 1991 silloinen nuori sosiaalidemokraatti ja lääketieteen tohtori Mikko Paunio kirjoitti terävän analyysin vihreiden politiikan uskomuksista ja tavoitteista. Kirjan nimi on Vihreä Valhe. Ympäristöpolitiikasta kiinnostuneen lukijan kannattaa lukea se, ellei siihen ole vielä tutustunut – tai lukea uudestaan. Teoksen avustajakuntakin on merkittävä: sieltä löytyvät mm. Paavo Lipponen, Janne Virkkunen ja Aarno Laitinen. Nykyisin Paunio on lääkintöneuvos sekä maailmanpankissa kansainvälisen uran tehnyt tutkija. Kirjan yhtenä johtoajatuksena on näkemys siitä, kuinka vihreiden joukkoon on liittynyt lähinnä entisten taistolaisten piiristä sellaista porukkaa, jonka tavoite on aiheuttaa Suomelle ja suomalaisille taloudellista vahinkoa. Paunio ennusti että jos vihreiden uskomukset ja politiikka pääsevät hallitsevaksi, kansalta loppuu niin sähkö, lämpö kuin leipäkin. Kun kirjan lukee nyt 23 vuotta myöhemmin ja katsoo maamme tämänhetkistä taloudellista tilannetta, mieleen hiipii ajatus, että Paunio saattoi olla oikeassa.

Paunio ydinvoiman puolustajana

Paunio tähdensi jo 1991 kirjassaan hiilidioksidipäästöjen vaikutusta ilmastonmuutokseen ja hän ennusti ilmastonmuutoksen nousevan kansainvälisen politiikan keskiöön. Tämä oli hänelle ensisijainen syy ydinvoiman kannattamiseen, toisen syyn ollessa sen silloinen edullisuus. Paunio oli siis ilmastopolitiikassa edellä aikaansa ja osoitti realismia toteamalla, että ydinvoima on käytännössä ainoa riittävän suuren mittakaavan keino tuottaa hiilidioksidipäästötöntä energiaa kasvavan kysynnän tarpeisiin.

Kun ympäristöjärjestöt Yhdysvalloissa ja Aasian maissa keskustelevat jo ensisijaisesti hiilivoimaloiden terveysongelmista, niin Suomessa vihreät ja ympäristöjärjestöt käyttävät tarmonsa edelleen ydinvoiman vastustukseen.

Toisekseen Paunio myös toi esiin sen, kuinka vahingollisia hiilivoimaloiden hiukkaspäästöt ovat terveydelle. Se on tullut viime aikoina todeksi erityisesti Kiinassa. Kiinan itärannikon kaupungit ovat kirjaimellisestikin peittymässä hiilivoimaloiden nokeen, kun ilman hiukkaspitoisuus ylittää jo 500 mikrogramman rajan per kuutio (terveydelle vahingollinen raja on 300 mikrogrammaa). Sanomalehti The Guardianissa julkaistiin 16.12.2013 laaja artikkeli WHO:n tutkimuksesta, jossa on laskettu, että Kiinassa kuolee vuosittain satojatuhansia ihmisiä pelkästään hiilivoimaloiden hiukkaspäästöihin. Yhdysvalloissa on huomattu, että Kiinan hiilivoimaloiden aiheuttamat saasteet pilaavat hengitysilmaa jopa Tyynenmeren toisella rannalla Kaliforniassa. Lisäksi artikkelissa todettiin, että huolimatta Fukushiman onnettomuudesta, ei radioaktiivisten aineiden pitoisuus ole lisääntynyt lainkaan Tyynenmeren kaloissa. Sen sijaan kaloissa on lisääntynyt elohopeapitoisuus, minkä ensisijainen syy ovat hiilivoimaloista mereen päätyvät epäpuhtaudet.

Eräs Iso-Britannian ympäristöliikkeen näkyvimpiä kasvoja ja arvostetuimpia ympäristökolumnisteja on vasemmistolaisen The Guardian -lehden avustaja George Monbiot. Hän pitää rohkeasti ääntä ydinvoiman puolesta, koska Fukushima sai hänet lopettamaan ydinvoimasta huolehtimisen ja sen sijaan kannattamaan sitä. Hän perustelee päätöstään sillä, että Fukushimassa 40 vuotta vanha laitos joutui pahimman mahdollisen testin eteen ja selviytyi siitä ilman yhtäkään säteilyn aiheuttamaa kuolemaa. Monbiot on ihmetellyt kolumneissaan miksi Iso-Britannian Hinkley Pointin ydinvoimalaprojektissa ei tartuttu tilaisuuteen, jonka GE-Hitachi tarjosi. Yhtiö lupasi taloudellisen takuun PRISM-tyyppisen hyötöreaktoria käyttävän voimalaprojektin onnistumiselle. Tällaisessa voimalassa polttoaineena olisi hyödynnetty 50 % kertaalleen käytettyä ydinpolttoaineplutoniumia. Iso-Britannian varastoissa olevassa käytetyssä ydinpolttoaineessa lasketaan olevan ydinenergian raaka-ainetta 300 vuoden sähköntarpeeseen.

Vihreän liikkeen keskeinen opinkappale oli sen alkuaikoina ydinvoiman vastustaminen. Monissa länsimaissa vihreän liikkeen teesit ovat kehittyneet maailman muuttuessa ympärillä. Hyvä esimerkki tästä on suhtautuminen juuri ydinvoimaan. Kun ympäristöjärjestöt Yhdysvalloissa ja Aasian maissa keskustelevat jo ensisijaisesti hiilivoimaloiden terveysongelmista, niin Suomessa vihreät ja ympäristöjärjestöt käyttävät tarmonsa edelleen ydinvoiman vastustukseen.

Mahdollisuutta, jonka avulla voidaan pienentää ydinasemateriaalin määrää, tulisi tervehtiä ilolla nimenomaan ympäristö- ja terveyssyistä.

Kirjassaan Paunio yritti – ilmeisen turhaan – herätellä demareita aktiiviseen teollisuuspolitiikkaan. Häntä harmitti, että sosiaalidemokraattiset naiset olivat julistaneet liittokokouksessaan 1990 ydinvoiman olevan tuomittava energialähde. Nyttemmin voi todeta, että naisjärjestön silloinen viherlinja on vallannut lähes koko puolueen – ja monia muitakin puolueita. Paavo Lipponen sentään yritti vielä 90-luvulla puhua demareiden, vasemmistoliiton ja keskustan maailmanparantajasiivelle, kuinka paljon ydinvoimalla on säästetty – ja säästettäisiin – hiilidioksidipäästöjä.

Fennovoiman ydinvoimahanke

Fennovoiman ydinvoimahankkeen lupakäsittelystä on tulossa syksyllä poliittisesti kuuma peruna. Projektin vastustamiselle löytyy toki asiallisia perusteita – ainakin ulkopoliittisesti – mutta myös melkoista pajunköyttäkin on saanut lukea. Satu Hassi kirjoitti Helmikuussa 2014 yhtäältä Energiauutiset-lehdessä, että ydinvoima on huono energiamuoto, koska uraania riittää vain sadaksi vuodeksi. Toisaalta Hassi kauhisteli verkkolehti Uuden Suomen blogissa 11.2.2014, että Fennovoiman Pyhäjoen ydinvoimalan polttoaineena aiotaan käyttää kierrätettyä uraania, joka saadaan käytetystä ydinpolttoaineesta jälleenkäsittelemällä. Toisin sanoen raaka-ainetta onkin Hassin mielestä liikaa. Onko Hassi tarkoituksella epärehellinen vai eikö hän todella tiedä, että Ranskassa, Belgiassa, Saksassa ja Sveitsissä on 30 ydinreaktoria jotka käyttävät tälläkin hetkellä polttoaineseoksessaan 30 % ydinaseista kierrätettyä ydinpolttoainetta? Tällaista mahdollisuutta, jonka avulla voidaan pienentää ydinasemateriaalin määrää, tulisi tervehtiä ilolla nimenomaan ympäristö- ja terveyssyistä. Fennovoiman projektin alkamisen päätöksenteko osuu ulkopoliittisesti hankalaan saumaan, mutta todelliset valtiomiehet ovat aina nähneet poliittisten suhdanteiden ylitse. Pääministerimme osoitti hyvää harkintaa tässä asiassa 14.9.2014 pidetyn haastattelutunnin lausunnoissaan.

Ympäristöministeri Ville Niinistö puolestaan väitti kolumnissaan Maaseudun Tulevaisuudessa 20.8.2014, että ydinvoima olisi vastatuulessa. Hän ei nähtävästi tiedä, että maailmalla on rakenteilla tai suunnitteilla kaikkiaan 72 uutta reaktoria. Osa niistä on neljännen sukupolven hyötöreaktoreita jotka pystyvät käyttämään polttoaineenaan uraanin yleisintä isotooppia, joka nykyisin käytössä olevissa reaktoreissa jää käyttämättä. Lisäksi ne voivat hyödyntää myös tavallisten ydinvoimaloiden jätettä.  Mainittakoon vielä että Kiinassa on tänä vuonna aloitettu ensimmäisen heliumjäähdytteisen reaktorin rakentaminen joka on tarkoitus saada käyttöön vuonna 2017. Se edustaa passiivisen turvallisuuden huippua. Ydinvoimateknologia siis kehittyy ja teknologialtaan edistykselliset kansakunnat ovat kehityksessä mukana.

Voiko viheridealismin hintaa arvioida?

On helppo yhtyä vihreiden filosofiaan, jonka mukaan maailmassa – tai ainakin Suomessa – on tarpeeksi tavaraa, ja kuluttamista voisi hyvin vähentää. Tämän ajatuksen siivittämänä Suomessa olisi kannattanut toteuttaa kuluneen 23 vuoden aikana sellaista politiikkaa, että kansalaisten säästämisaste olisi lisääntynyt ja kuluttamatta jäänyt raha olisi tavalla tai toisella ohjautunut ympäristöystävällisiin kotimaisiin teollisiin investointeihin. Tällöin meillä olisi valtiontalouden ja yksityissektorinkin tilanne huomattavasti valoisampi.

Niin ei ole kuitenkaan käynyt. Ympäristöministeri Niinistö hehkutti blogissaan 30.3.2014, kuinka vihreät ovat hallituksessa onnistuneet täydellisesti punavihreän politiikan tekemisessä. Tämän Niinistön hehkuttaman politiikan onnistumisen tulokset ovatkin nyt nähtävissä. Sähkön tuonti oli tammikuun vähäisilläkin pakkasilla jopa 50 prosenttia kulutuksesta ja energiavaihtotase on kahdeksan miljardia euroa miinuksella. Vientiin suuntautuneilta paperi- ja konepajateollisuuden tehtailta on viety investointihalu ja kilpailukyky tulevan rikkidirektiivin kautta, terästeollisuudelta on viety edullinen sähkö, maantiekuljetuksilta kohtuuhintainen diesel, sahateollisuudelta sivutuotteen eli hakkeen markkinat, turvetuotannolta turpeennostoluvat, ja sähköntuottajat eivät uskalla investoida markkinaperusteisesti. Kulutus on lisääntynyt – velaksi – ja valtion velkaantuminenkin alkaa olla huolestuttavalla tolalla. Tragikoomista tässä kaikessa on se, että punavihreä politiikka on aiheuttanut suurimman vahingon juuri ympäristölle ja ilmastopolitiikalle kun kivihiilen osuus energiantuotannossa on kasvanut.

Olisiko vaikeaa laskea, kuinka kalliiksi vihreän viidennen kolonnan voittokulku on tullut kansantaloudelle ja veronmaksajille Mikko Paunion kirjan julkaisemisen jälkeen? Yksi tapa kustannusten selvittämiseksi olisi olettaa, että se kotimainen sähkön ja lämmön tuotannon kapasiteetti, jonka toteuttamisen vihreät ja heidän politiikkansa myötäilijät ovat estäneet, olisikin toteutunut. Sillä olisi käytännössä korvattu sekä sähköntuontia että polttoaineiden – kuten kivihiilen ja öljyn – tuontia. Tälle toteutumattomalle energiantuotannolle voidaan arvioida 23 vuoden keskiarvohinta. Laskelmassa ei käytettäisi kuluttajan maksamaa hintaa vaan teollista tukkuhintaa. Tukkuhinnan pitkän ajan keskiarvon voi laskea esimerkiksi Energiateollisuus ry:n julkaisemista vuosittaisista sähkömarkkinakatsauksista. Nykyrahan arvolla sähkön tukkuhinta on noin 50 € / MWh. Tämä tukkuhinta pitää turpeen ja puuhakkeen tapauksessa sisällään runsaasti kotimaista työtä ja kotimaisia raaka-aineita. Jopa ydinvoiman raaka-aineena käytettävä uraani olisi kotimaista, jos poliittinen tahtotila olisi sallinut sen talteenoton kaivoksista.

Rakentamattoman ydinvoiman kustannus

Aloitetaan ydinvoimasta. Melko pian Paunion kirjan julkaisemisen jälkeen eli vuonna 1993 eduskunta hylkäsi TVO:n ja IVO:n yhteisesti hakeman ydinvoimaluvan. Jos lupa olisi myönnetty, on realistista olettaa, että voimala olisi valmistunut viimeistään 2004. Investointi olisi ollut yksityinen ja toteutunut ilman valtion tukea. Todennäköisimpänä laitetoimittajana mainittiin silloin Toshiba. Verotuloja se olisi tuottanut joka tapauksessa jo rakennusvaiheessa ja sähköä voimala olisi siis tuottanut nyt jo 10 vuotta. Voimala olisi vastannut 5 % Suomen sähköntuotannosta ja vuosittainen tuotantomäärä olisi ollut noin 4 TWh. Kun tämä kerrotaan tukkusähkön keskihinnalla, 50 € / MWh, on vuosituotannon arvo 200 miljoonaa euroa. Kymmenessä vuodessa se tekee kaksi miljardia euroa ja tämä raha olisi pois tuontisähkön ostomenoista.

Jätteenpolton vihreä takapajula

Ylijohtaja Esa Härmälä työ- ja elinkeinoministeriöstä totesi 8.5.2012, että Suomi vapautuu yhdestä vihreästä valheesta, kun jätteiden energiakäyttö valtaa alaa. Suomessahan sitä on vastustettu vihreiden toimesta liian helppona ratkaisuna. Ei ihme, että Osmo Soinivaarakin tuskaili kirjassaan Vihreää politiikkaa, miksi vihreät ja luontoliitto eivät voi hyväksyä helppoja ja kannattavia ratkaisuja ympäristöpoliittisissa kysymyksissä. Läntisen Euroopan alueella on toiminnassa yli 400 jätevoimalaitosta, joissa poltetaan vuosittain yli 50 milj. tonnia yhdyskuntajätteitä, eli eurooppalaisissa sivistysmaissa jätteenpoltto on arkipäivää. Jo antiikin Roomassakin huolehdittiin hygieniasta polttamalla biojätteet. Eurostatin tilastojen mukaan Tanskassa ja Sveitsissä sähkön ja lämmön tuotantoon hyödynnettiin vuonna 2012 yhdyskuntajätteitä 11-kertainen ja Norjassakin 5-kertainen määrä Suomeen verrattuna, puhumattakaan Ruotsista, johon ero on 18-kertainen. Selkokielellä sanottuna Ruotsi on tehnyt viimeiset 30 vuotta yhdyskuntajätteistään kaukolämpöä ja sähköä, mutta Suomessa niitä on kuskattu ympäri maata kaatopaikoille mätänemään – vihreiden ja vihreitä myötäilleiden puolueiden ansiosta. Lähes 10 % rakennusten lämmitystarpeesta hoidetaan Ruotsissa kaukolämmön kautta jaettavalla jätteistä tuotetulla energialla. Turusta puolestaan kuskataan osa jätteistä Viroon poltettavaksi koska jätteenpolttolaitoksen ympäristölupa ei salli kaikkien Turun jätteiden polttamista. Paluukuormassa turkulaiset saavat tuhkat käsiteltäväksi sekä mojovan laskun.

“Suomi vapautuu yhdestä vihreästä valheesta, kun jätteiden energiakäyttö valtaa alaa”

Jätteenpoltossa olemme 30 vuotta jäljessä Ruotsia ja Saksaa. Erilaisten kompostipioneerien vaatima takapajuisuus jätteenpolton estämisen muodossa on tullut kansantaloudelle kalliiksi menetettynä kaukolämmön ja sähkön tuotantona. Jos Suomessa olisi panostettu jätteenpolttoon Ruotsin malliin (kun kaukolämpötuotannon keskiarvotetut tuotantokustannukset ilman päästöoikeuskustannusta ja polttoaineveroja ovat 25 € / MWh, eli vuosittain 900 miljoonaa euroa), niin jätteenpoltolla olisi tuotettu vuosittain 90 miljoonan euron edestä kaukolämpöä. 23 vuoden aikana tätä kautta on siis menetetty kaksi miljardia euroa. Kaukolämmön (yhdistetty lämmön ja sähkön tuotanto) osuus sähköntuotannosta on 16 %. Jätteillä olisi näin tuotettu 1,6 % sähköstä ja sen arvo olisi 134 miljoonaa euroa. 23 vuoden aikana tämä tekee reilut 3,1 miljardia. Nämäkin rahat ovat menneet tuontienergian ostamiseen.

Oma kansallinen energia-aarteemme

Turvetuotanto on vuosikymmeniä työllistänyt koneiden valmistajia, turveurakoitsijoita, kuljetusyrittäjiä ja voimalaitosten henkilökuntaa syrjäseuduilla ja maaseutukaupungeissa. Energiaomavaraisuuden kannalta turvetuotannolla on olennainen merkitys. Tätä nykyä turvetuotannossa on 0,5 % prosenttia maamme suopinta-alasta. 2000-luvun alusta saakka turvetuotanto on ollut vihreiden erityisen vainon kohteena, ja ympäristöhallinto on onnistunut turpeenottolupien hidastamisessa. Tuottajilta poistuu soita käytöstä enemmän kuin uusia saadaan luvitetuksi. Vesistöjen suojelun kannalta tässä ei ole järjen häivää, sillä uudet tuotantosuot ovat pintavalutuskenttiensä ansiosta vettä puhdistavia ja kestävät myös paremmin äkillisiä rankkasateita kuin vanhat turvesuot.

Ruotsissa sitä vastoin turve lasketaan uusiutuvaksi energiaksi verotuksessa ja Ruotsin ympäristö-instituutti IVL julkisti kesäkuussa 2014 tutkimuksen, jonka mukaan turve on suomaiden metsityksen ansiosta olennaisesti vähempipäästöinen energialähde kuin kivihiili.

Turvetuotanto olisi ollut mahdollista kaksinkertaistaa 2000-luvun alusta lähtien, mikäli turpeenoton luvitus olisi jäänyt vaille vihreiden ja erityisesti vihreän ympäristöministerin aikaansaamaa vastustusta sekä turpeen verotuksen kiristämistä. 2000-luvun alusta lähtien on turpeella tuotettu keskimäärin 6 % sähköstä ja 6 % energian kokonaiskulutuksesta sekä 20 % kaukolämmöstä eli yhteensä 23 TWh vuodessa. Jos vertailuarvona käytetään kivihiilen ja raskaan polttoöljyn hinnan kymmenen vuoden indeksikorjattua keskiarvoa, tuotetun lämpöenergian hinta olisi ollut 25 € / MWh. Turpeen käytön tuplaamisella olisi siis tuotettu kaukolämpöä 500 miljoonalla ja sähköä 240 miljoonalla eurolla vuodessa. 13 vuoden aikana olisimme siis työllistäneet kotimaassa turpeella 9,6 miljardin euron arvosta.

Vesivoiman vastustus

Ilmaston lämpenemisestä huolestuneiden tulisi tukea vesivoimaa ja ydinvoimaa koska ne ovat volyymiltaan ja luotettavuudeltaan ainoa realistinen mahdollisuus kestävään sähköenergiantuotantoon. Maailman kaupallisesta – eli tilastoidusta – sähköntuotannosta 12 % tulee ydinvoimasta (Suomessa 24 %) ja 16 % vesivoimasta (Suomessa 14 %). Fossiilisten polttoaineiden osuus on 68 % ja noin neljä prosenttia tuotetaan tuuli-, aalto-, ja aurinkovoimalla sekä biopolttoaineilla. Suomen vihreät siis vastustavat globaalilla tasolla 96 %:a sähköntuotannosta ja kertovat vakavissaan vihreistä työpaikoista ja kestävästä energiataloudesta.

Vesivoima on päästötöntä energiaa, mutta sekään ei kelpaa vihreille. Onneksi niissä valtioissa, joilla on hieman enemmän merkitystä maapallon päästöille, ei ole vihreää ympäristöministeriä vaan hiilidioksidipäästöjä saadaan vähennettyä, kun kasvava sähköntarve tehdään vesivoimalla. Esimerkiksi Etiopian hallitus rakennuttaa kiinalaisilla yhtiöillä 6 000 megawatin vesivoimalaa Sinisessä Niilissä Sudanin rajalla.

Suomessa ei vesiensuojelulain tiukan tulkinnan johdosta vesivoiman mahdollisuuksia ole vielä hyödynnetty optimaalisesti. Vuonna 2007 Energiateollisuus ry teki selvityksen, jonka mukaan Suomessa olisi potentiaalia jopa viiden terawattitunnin vuotuiseen tuotantolisäykseen. Tuotantolisäys koskisi Vuotoksen ja Kollajan altaiden lisäksi lähinnä Siikajoen, Kymijoen ja Perhonjoen vesistöjä. Tämän tuotannon arvo olisi vuodessa noin 250 miljoonaa euroa ja mainitussa 23 vuodessa se olisi tehnyt 5,7 miljardia euroa. Tämäkin tuottamatta jäänyt sähkö on ostettu ulkomailta tai tuotettu kivihiilellä.

Vihreys on kallista lystiä ja lisää hiilidioksidipäästöjä

Näillä laskelmilla osoitettuna olemme alussa mainitsemani Paunion kirjan julkaisemisen jälkeen eli vuosina 1991-2013  menettäneet vihreän idealismin ylläpitämisen hintana 22,4 miljardia euroa. Laskelmassa esitetyt saavuttamatta jääneet miljardit, joista suurin osa on yrittäjä- ja palkkatuloja, olisivat nyt kasvattamassa satojentuhansien kansalaisten palkkapussia ja eläkettä. Sitä kautta ne miljardit olisivat jälleen kulutuskysynnän kautta kansantalouden kierrossa ja valtion verotuloina vähentämässä kestävyysvajetta. Nykymenolla menetämme nuo miljardit myös tulevaisuudessa.

Talouden lisäksi on aiheutettu vahinkoa ympäristölle, sillä ydinvoiman, jätteenpolton ja vesivoiman vastustuksella on aiheutettu vuosittain 4,5 miljoonan tonnin turhat hiilidioksidipäästöt, mikä on noin 7 % Suomen hiilidioksidipäästöistä. Näin on käynyt koska puuttuva sähkö on tuotettu pääosin kivihiilellä ja öljyllä. Kevään 2014 eurovaalien tulosiltana europarlamenttiin valittu Heidi Hautala selitti vihreiden vaalitappiota sillä, että he eivät onnistuneet pitämään ilmastonmuutoksen uhkaa tarpeeksi esillä. Ainakin he ovat onnistuneet ilmaston lämpenemistä aiheuttavien hiilidioksidipäästöjen lisäämisessä.

Esittämäni laskelma on yksinkertaistettu, mutta Ronald Reaganin sanoin, on parempi olla suunnilleen oikeassa kuin täsmälleen väärässä. Toivottavasti tämä kannustaa jotain ajatuspajaa tarkempien laskelmien teettämiseen ja ympäristöpolitiikan aloite siirtyisi sellaisille tahoille, jotka ymmärtävät kestävän kehityksen ja taloudellisen hyvinvoinnin yhteyden.

Selluteollisuuden sivutuotteet, rikkidirektiivi ja sähkön tuotantotuki

Näiden menetettyjen ja jatkuvasti menettämiemme miljardien lisäksi on vielä useita muita vihreiden tavoitteita, jotka eivät ole toteutuneet. Kun Metsä Group julkisti huhtikuun lopulla Äänekosken sellutehtaan uusimisen, sai se kilvan kehuja kaikilta poliittisilta tahoilta, myös vihreiltä. Tehdasta nimetään biotehtaaksi, koska sellun valmistuksessa syntyvistä sivutuotteista kehitetään biopolttoaineita, ja sellusta voidaan kehittää esimerkiksi puuvillaa korvaavia kuituja tekstiiliteollisuuden tarpeisiin. Vihreiden poliitikkojen opportunismi ja epärehellisyys oli kommenteissa huipussaan. Maamme hyvinvoinnin kantava pilari metsäteollisuus on ollut vihreiden vainon uhrina 80-luvulta lähtien. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita nimenomaan suhtautuminen sellutehtaan sivutuotteisiin. Vuoden 2000 maaliskuussa Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola teki europarlamentissa jätteenpolttodirektiivin käsittelyn yhteydessä muutosesityksen sellun ja paperinvalmistuksen sivuliemien jättämisestä ongelmajätteiden ulkopuolelle. Vihreät vastustivat tätä muutosesitystä. Aktiivisin vihreiden soturi oli silloin europarlamentaarikkona toiminut Heidi Hautala ja häntä tuki silloinen Suomen ympäristöministeri Satu Hassi. Mikäli vihreiden kanta olisi voittanut, nämä biopolttoaineet olisi kuskattu kaatopaikoille tuottamaan metaania. Lukijalle lienee selvää että tällöin koko sellu- ja paperiteollisuus olisi loppunut Suomesta, mikä olikin ilmeisesti vihreiden todellinen tavoite.

Onneksi tämä ei onnistunut, mutta sitä vastoin Satu Hassi onnistui saattamaan Itämeren rikkidirektiivin vaikutuspiiriin. Siitä aiheutuvat kustannukset Suomen vientiteollisuudelle vaihtelevat arviosta riippuen 300-700 miljoonan välillä – siis vuodessa. Eurovaalitentissä Ville Niinistö ylisti, kuinka vaikutusvaltainen europarlamentaarikko Satu Hassi on ollut ja kuinka Hassin ansiosta Välimerellekin tulee rikkidirektiivi vuonna 2020. Haastattelijalle ei tullut mieleen kysyä, miksi Hassi ei vaikutusvallallaan asettanut Välimeren aluetta rikkidirektiivin piiriin jo 2015 kuten hän laittoi Itämerenkin?

Tulevaisuus – ilmastolaki ja tuulivoima

Suomen osuus maapallon hiilidioksidipäästöistä on promillen luokkaa. Silti vihreiden mielestä Suomen ilmastolaki on tärkeä, jotta maapallon ilmastonmuutos saadaan ehkäistyä.  Hallitus antoikin 5.6.2014 eduskunnalle esityksen ilmastolaiksi (HE 82/2014). Eduskunta kävi esityksestä lähetekeskustelun 10.6.2014 ja esityksen valiokuntakäsittely alkanee syyskuussa 2014.  Ilmastolain tavoitteena on 80 % päästövähennys vuoteen 2050 mennessä. Mikäli ydinvoima ja vesivoiman kasvu eivät kuulu toteutuksen keinovalikoimaan, tulisi vihreiden suosimalla tuulivoimalla tehdä nykyisiäkin suunnitelmia suurempi osa sähköstä. Tuulivoimalle myönnetty sähkön tuotantotuki on veronmaksajien kustantama ja siitä hyötyvät etupäässä ulkomaiset sijoittajat sekä ulkomaiset laitevalmistajat. Kustannuksia havainnollistaa se, että kun ilmastolain tavoitteen mukainen yhdeksän TWh:n tuotanto olisi käytössä eli 11 % Suomen sähköntuotannosta, se lohkaisisi nykyisellä tukipolitiikalla ja nykyisillä päästöoikeuksien hinnoilla valtion budjetista 1,2 % eli 630 miljoonaa euroa tuotantotukena, jotta tuulivoima olisi investoijille kannattavaa. Lisäksi kannattaa muistaa että käytännössä tuotantomäärä ei toteutuisi ilman sähkön varastointia eli pumppuvoimalainvestointeja. Luku ei ehkä äkkiseltään kuulosta suurelta, mutta se on kuitenkin noin puolet maksetuista lapsilisistä, ja sama kuin keskustelua aiheuttaneen perintöveron vuosittainen tuotto. On myös huomionarvoista, että pääministerimme Alexander Stubb esitti kokoomuksen puheenjohtajakamppailussaan kesäkuussa 2014 tulevaisuuden vision, jossa valtion budjettia tulisi leikata noin kuusi miljardia.

Minihallitusneuvotteluiden jälkeisessä tiedotustilaisuudessa 19.6.2014 Ville Niinistö luetteli, kuinka hallitus rakentaa vähähiilistä yhteiskuntaa ja on sitoutunut ilmastolakiin. Uskokoon ken tahtoo. Niin nykyisen kuin tulevienkin hallitusten aikana ilmastolain tavoite on pelkkää viherpropagandaa, mikäli vesivoiman ja ydinvoiman lisääminen eivät kuulu hyväksyttyihin keinoihin.

Uusin versio vihreästä idealismista on mantra vihreistä työpaikoista. Niiden suhteen vihreät ottavat usein ihannevaltiokseen Saksan. Vihreiden työpaikkojen todellinen kannattavuus on kuitenkin niin karu, että vihreät itse eivät halua sitä laskea. Saksan vihreät mainostavat kuinka tuuli- ja aurinkovoimateollisuuteen on syntynyt 380 000 uutta työpaikkaa. Toisaalta Saksassa on käytetty uusiutuvien energiamuotojen tukemiseen vuosittain 24 miljardia euroa. Yksinkertaisella jakolaskulla saadaan yhden työpaikan hinnaksi 5200 euroa kuukaudessa, mikä maksetaan veronmaksajien pussista. Jos tällainen viherideologian ikiliikkuja toisi talouskasvua, olisi helpompi laittaa kaikki Suomen työttömät YLE:lle töihin ja nostaa kansalaisten mediamaksua tarvittavassa määrin kulujen kattamiseksi.

Ympäristöasiat ovat planeettamme kohtalonkysymys, mutta köyhtynyt kansakunta ei pysty huolehtimaan omastakaan ympäristöstään, saati sitten koko planeetasta. Toivottavasti vapaudumme vihreästä idealismista ja voimme huolehtia ympäristöstä käytännöllistä ja vastuullista politiikkaa tekemällä – siis noudattaen myös omien kansalaistemme toimeentuloon kohdistuvaa vastuullisuutta.

Matti Hukari

Kirjoittaja toimii yhteiskuntavastuuseen ja kestävään kehitykseen liittyvissä asiantuntijatehtävissä. Hän on kirjoittanut kansainvälistä energiapolitiikkaa koskevia artikkeleita ja kirja-arvioita mm. Kanava-lehteen. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.