Viherintoilu pakotti teräsjätit yhteen

EU:N yksipuolisia ilmastopolitiikan lisäkustannuksia ei voi siirtää terästeollisuuden globaalissa ylituotantotilassa tuotteiden loppuhintaan. EU:n ilmastopolitiikan aiheuttamat kustannukset ovat olleet niin Ruukin kuin Outokummunkin vuosien liiketappioiden takana. Päästöoikeus ja -kaupan kustannukset ovat olleet merkittävin yksittäinen kuluerä, joka rasittaa vain eurooppalaisia tuottajia. Karmea totuus on, että EU-päästökauppa kattaa vain noin 5 % maailman CO2-päästöistä.

 Tammisen viestit kuuroille korville

Ruukin toimitusjohtaja Sakari Tamminen on jo vuosia yrittänyt kertoa ministereille, kansanedustajille ja muille päättäjille, että EU:n kansalliset, ilmastopoliittisten säännösten kustannukset ja rajoitteet tuhoavat terästeollisuuden toimintaympäristön Suomessa ja Euroopassa. Viestit ovat menneet täysin kuuroille korville.

Ruukin vaihtoehdot olivat nykyisillä ilmastosäännöksillä ja rajoitteilla rajalliset: joko leikata tuotantoa tai hakea leveämpiä hartioita. Kansallinen identiteettimme sai pahan kolauksen nyt, kun kansallisen teräsjätin suomalaisten tuotantolaitosten porteille nousee ruotsalaisen teräsjätin SSAB:n kyltit.

Ruukin nykyiset suomalaiset tuotantolaitokset ovat niin hyvässä iskussa energiatehokkuudeltaan, ominaispäästöiltään ja tuottavuudeltaan, että niitä tuskin ensimmäisinä ajetaan alas. Mutta tuleeko uusi omistaja investoimaan jatkossa niihin, onkin sitten jo toinen juttu. Ruukin suomalaisten tuotantolaitosten tulevaisuus ratkaistaan sillä, minkälaista ilmasto- ja energiapolitiikkaa Suomessa toteutetaan. Sillä ratkaistaan kannattaako Suomeen enää investoida. On selvää, että Ruukki ja muut suomalaiset kansainväliset teollisuuskonsernit pärjäävät hyvin ja tekevät investointeja tuotantolaitoksiinsa. Tehdäänkö investoinnit Suomeen vai maailmalle, on kiinni maamme toimintaympäristöön vaikuttavista kotikotoisista päätöksistä. Maamme hallitus on avainpelaaja tässä investointiottelussa Suomi vastaan muu maailma.

 Moottori yskii

Teollisuus on talouttamme ja hyvinvointiamme ylläpitävä moottori. Kotikutoisilla päätöksillä on viime vuosina kasteltu hyvinvointimoottorin tulpat. Hyvinvointimoottorimme yskii. Meillä ei ole varaa pitää käynnissä vientiteollisuuttamme moottorin pakkosyötöllä eli valtion tukiaisilla. On tunnustettava tosiasiat ja otettava nöyrästi uusi kurssi. Nyt on viimeinen hetki tehdä päätökset, jotka olisi pitänyt tehdä jo eilen. Päätökset, joilla teollisuutemme toimintaedellytykset turvataan.

Voimme yhteisillä päätöksillä vaikuttaa teollisuutemme keskeisten kustannuskomponenttien hintaan, eli energian, raaka-aineiden, työvoiman ja logistiikan hintoihin. Työn hinta on kilpailijamaiden keskitasoa. Muut kustannuskomponentit on – ylitsevuotavalla viherylimielisyydellä – hinnoiteltu niin, että teollisuutemme moottorin tulpat ovat likomärät. Suomen on leikattava kaikkia ympäristöperusteisia veroja ja maksuja vuoden 1990 tasolle. Tällä päätöksellä teollisuutemme kustannuskilpailukykyä kohennettaisiin vuositasolla usealla sadalla miljoonalla eurolla.

Kaikkien kansallisten päätöksentekokammareiden seinälle on kiinnitettävä uusi huoneentaulu, jossa lukee isolla: ”Mitä me saamme vaihtokaupassa vietyämme teollisuuttamme pois? Emme mitään! Me näemme vaurauden ja hyvinvointimme sekä kilpailukykymme häviävän”. Suomi ei voi kilpailla kansainvälisesti kustannuksilla, sijainnilla tai raaka-aineilla. Vähäpäästöinen, edullinen sähkö on Suomen teollisuuden elintärkeä kilpailutekijä.

 Vihreä ajattelu uusiksi

EU:n ilmasto- ja energiapoliittisia päätöksiä perustellaan globaalisena velvollisuutena CO2-päästöjen vähentämistalkoissa. Kategoriset määrälliset päästöjen vähentämisvaatimukset ovat mahdottomia suomalaiselle teollisuudelle.

Suomalainen teollisuus on virittänyt ilmastopäästöjen ja -säästöjen osuuden aivan viimeiseen piikkiin. Mikäli EU jääräpäisesti pitää kiinni yksipuolisista ilmastopoliittisista tavoitteistaan, se merkitsee lisää paperikoneiden alasajoja ja terästeollisuuden siirtymistä Suomesta rajojemme taakse. Työttömyys vain kasvaa ja maailman CO2-päästöt lisääntyvät.

On aika ottaa tosissaan teollisuuden hätähuudot. Viimeksi asian ilmaisi sivistyneesti UPM:n toimitusjohtaja, kun häneltä kysyttiin EU:n komission esittämistä uusista päästötavoitteista. Komissio esittää, että vuoteen 2030 mennessä hiilidioksidipäästöjen pitäisi olla 40 % pienemmät kuin päästölaskennan alkuvuonna 1990. UMP: n toimitusjohtaja Jussi Pesonen kysyi, onko kukaan miettinyt, mitä nämä tavoitteet tarkoittavat kilpailukyvylle. Hänen mielestään teollisuuden kilpailukyky pitää ottaa juhlapuheista mukaan myös todelliseen politiikan tekoon.

Mikäli oikeasti halutaan ilmasto- ja muut ympäristönsuojelutavoitteet toteuttaa, on otettava aivan uusi kurssi. Puhdastuotanto vapautetaan jo nyt kaikista ympäristöperusteisista veroista ja maksuista. Mittariksi on otettava ominaispäästöt. Näin suomalainen teollisuus – paperin valmistuksesta teräkseen – voidaan vapauttaa ympäristöperusteisista veroista ja maksuista sekä muusta säätelystä.

Lisäksi on poistettava uusiutuvien energiatuotantojen päästömaksut ja velvoitteet silloin, kun ne käyttävät uusiutuvaa raaka-ainetta vähemmän kuin mitä kasvu on – kuten turve.

EU:n puolustettava omaa teollisuutta

EU:n on peruttava yksipuoliset ilmastosäännökset ja rajoitukset. EU:n on siirrettävä vetovastuu ilmastopolitiikasta maailman talouden kovimmalle ytimelle eli G20-maille. G20-maiden osuus maapallomme bkt:stä on 80 %, teollisuudesta 80 % ja ilmastopäästöistä yli 80 %.

Vain G20-maiden keskenään tekemillä, sitovilla päätöksillä voidaan saada ilmasto- ja ympäristöpäästöt kuriin niin, että turvataan kaikkien maiden yhdenvertainen kilpailukyky ja siinä sivussa pidetään suomalaisenkin teollisuusmoottorin tulpat kuivina.

Mikäli G20-maat eivät ota tätä vastuuta, on EU:n purettava kaikki yksipuoliset ilmastosäännöstönsä ja rajoitteensa.

Tällainen uusi – teollisuutemme pelastava – linjaus vaatii uudet teollisuutta puolustavat päättäjät. Tässä on taas yksi syy käydä vaaliuurnilla.

Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 2/2014 -lehdessä.