Turun terrori-iskun suomalainen silminnäkijä puhuu vihdoin: ”Jos poliisi ei olisi ollut paikalla…”

Samaan aikaan kun suomalaisnaisia murhanneen marokkolaisen hymyileviä kasvokuvia ja naisvihamielisiä lausuntoja esitellään kaikkialla, Suomen Uutiset saavat vinkin suomalaisesta miehestä, joka oli paikalla, kun se kaikki tapahtui.

Suomen Uutisten toimittaja halusi kuulla, miten hän silminnäkijänä muistaa terroriteon, sillä aiemmin olemme saaneet lukea lehdistä vain haastatteluja tukholmalaisesta Hassan Zubierista. Hän vammautui auttaessaan puukottajan ensimmäistä kuolonuhria.

On tärkeää, että suomalaisille jää aikalaiskertomuksia myös muilta kuin turisteilta ja muualta tulleilta. Mies suostuu haastatteluun ja vastaa avoimesti kysymyksiin.

Ei halua hämmentää “suvakkiystäviään”

Hän tulee sanoittaneeksi niitä primitiivisiä tunteita, joita ontosti oikeussalissa hymyilevä murhaaja katsojassa herättää: vihaa, inhoa, halveksuntaa – ja pakottavaa halua kääntää nopeasti sivua. Ihmispsyykelle voi tulla kiire karkottaa tiehensä oikeusvaltion periaatteiden vastainen toive siitä, että virnistelijälle pitäisi tehdä samoin kuin luonnevikaiselle eläimelle.

Vähän myöhemmin mies saa valmiin jutun luettavakseen. Hän vastaa tulleensa toisiin ajatuksiaan.

– Hitto sentään. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sen enemmän tekee mieli painaa jarrua. Mulla on niin vahva kutina, että paskaa sataa niskaan haastattelun jälkeen, kun tietyt tahot lukevat sen.

Hänellä ei ole varaa hämmentää suvaitsevaisia ystäviään.

Entäpä, jos juttu kirjoitettaisiin anonyymisti niin, ettei haastateltavan nimeä, ammattia ja asuinpaikkaa kerrottaisi?

– Voisit olla vaikka Harri, toimittaja ehdottaa.

“Harri” jää pohtimaan asiaa. Hän kertoo tunteneensa nahoissaan sen, mitä seurasi, kun hän ilmaisi somessa mielipiteensä maahanmuuttopolitiikasta. Vaikutus oli yllättävän suuri ihmissuhteisiin ja jopa työhön. Harri sanookin välttäneensä aiheen kommentointia, koska “ei halua enää hämmentää suvakkiystäviään”.

– Olen jo saanut lapioitua vähän hiekkaa kuoppaan, jonka silloin kaivoin aika syvälle. Tämän jutun jälkeen joutuisin tekemään sen uudestaan, Harri uskoo.

Varoitti terroristeista ennen Turun iskua

Mutta onko hän rasisti?

– No, olen aika maahanmuuttokriittinen, mutta se ei tarkoita sitä, että vihaisin ulkomaalaisia, vaan sitä, että kritisoin maahanmuuttopolitiikkaa ja päättäjiä.

Hän muistaa loppukesän 2015, jolloin pakolaiskriisi ongelmineen alkoi hahmottua.

– Jengi huusi meillä-on-unelmaa, ja minä vastasin, ettei ihmisiä saa päästää ilman papereita Eurooppaan, kun mukana tulee luupäitä hyvien ihmisten joukossa, ja kohta meillä on terroristeja myös Suomessa. Mulle vastattiin, että olen rasistinatsi.

Terroriteosta tuli “puukkoisku”

Kului tasan kaksi vuotta, kun se sitten tapahtui: perjantaipäivänä 18. elokuuta vuonna 2017.

“Puukkoiskuksi” tai “joukkopuukotukseksi” kummallisesti nimetty surmatyö Turun keskustassa oli ensimmäinen jihadistisessa tarkoituksessa tehty terroriteko Suomessa. Sen uhreiksi joutui kymmenen henkilöä, joista kaksi kuoli ja kahdeksan joutui sairaalahoitoon. Murhaaja halusi murhata nimenomaan kristittyjä naisia viiltämällä näiden kurkut auki.

Koko kansakuntaa järkyttäneen katuteurastuksen silminnäkijöinä oli jopa lapsia.

Murhamies käytti iskussaan kahta keittiöveistä. Ne hän oli ottanut aamulla tuttavansa asunnolta Kaarinasta, jossa hän asui väliaikaisesti. Sitten hän pyöräili Turun keskustaan ja kävi rukoilemassa Aurajoen varrella sijaitsevassa moskeijassa. Sieltä hän meni Kauppatorille, jossa hän tappoi jehovantodistajanaisen.

Tuhansia vaarallisia jihadisteja Euroopassa

Puukottajan tekoa vähäteltiin: “Ei terroristi, takuulla mielenterveysongelmainen, ei tarkoittanut pahaa, oli vaan kulttuurishokissa kun ei saanut kyllin hyvää turvapaikkakohtelua”, ja niin edelleen.

– Yksittäistapaus, Harri toistaa kysymykseni.

– Toivottavasti, mutta juuri eilen luin lehdestä, että Saksan turvallisuusviranomaiset sanovat Saksassa olevan 10 000 islamistia, joista 1 600 on erittäin vaarallisia ja väkivaltaisia. Mitenköhän monta mahtaa majailla Suomessa?

Harri pelkää pahoin, etteivät Supo ja KRP ole selvillä kaikista.

– Osa tulee aina puskista ja kaikkia ei vain yksinkertaisesti voi seurata koko ajan. Resurssit ei riitä. Parhaansa varmasti tekevät, mutta silti me tullaan näkemään uusia iskuja.

– Valitettavasti mä en vaan voi olla enää se, joka aukoo suutaan liikaa, päättää Harri lopulta.

Kaikki tunnistetiedot on poistettu

Sen tähden tästä jutusta on poistettu kaikki tunnistetiedot. Ei kerrota, mitä Harri teki, kun puukotukset alkoivat ja ennen sitä. Ei kerrota, missä hän tarkalleen ottaen oli ja miksi hän oli Turussa. Ei kerrota sitäkään, mistä hän huomasi, että jotakin oli pahasti pielessä.

Ei kerrota, mitä hän teki, mitä näki, miten reagoi, ja miten hän auttoi muita. Sen voi kertoa, että erään kanssaihmisen silmistä Harri ymmärsi, että nyt oli todellinen hätä. Että jollakulla oli ase. Puukkoja.

Sen jälkeen tapahtumat etenivät kuin elokuvassa, eikä junaa voinut pysäyttää. Jollakulla oli kädessään pesäpallomaila. Se mies näytti ulkomaalaiselta.

Pian kuului laukaus. Poliisi ampui reiteen puukottajaa, joka sillä hetkellä piti veistä viimeisimmän naisuhrinsa kurkulla.

“Osa ihmistä vaan käveli rauhassa”

Pidätyshetkellä kello oli 16.05. Sitä ennen murhaaja oli ehtinyt muutamassa minuutissa puukottaa monia viattomia ihmisiä. Hän oli Kauppatorilta Hesburgerin suuntaan matkatessaan puukottanut lastenvaunuja työntänyttä naista, jolla oli mukanaan puolivuotias tyttövauva sekä heitä auttamaan tullutta miestä.

Sen jälkeen hän puukotti ohikulkevaa naista Kauppiaskadulla. Maariankadulle käännyttyään hän puukotti kahta naispuolista ohikulkijaa.

Brahenkadulla häntä vastaan tuli pariskunta lastenvaunujen kanssa, mutta heille hän ei tehnyt mitään. Sen sijaan hän puukotti kolmea naista.

Harri kelaa tapahtumia tuolta päivältä. Poliiseista, ambulansseista ja yleisestä hässäkästä huolimatta katukuva on piirtynyt muistikuviin seesteisen unenomaisena.

– Oli hämmentävää, että osa ihmisistä vaan käveli rauhassa ja tavallisesti, eikä niillä ollut pienintäkään käryä siitä, et vierestä juoksi just jihadisti puukko kädessä, Harri muistelee.

Media nosti tarkoituksella esiin ulkomaalaisia sankareita

Tapahtumat eivät kuitenkaan olleet unta vaan liiankin totta. Siinä todellisuudessa Harri halusi tyynnyttää lähellä olevia ihmisiä.

– Koska totuus oli se, että meitä oli monia, joille ei käynyt kuinkaan, Harri toteaa ja tulee hetkessä riisuneeksi ylimääräisen draaman pois kansallisen tragedian ympäriltä.

– Olisi toki voinut sattua. Totta. Mutta mä ajattelin, et ei vaan sattunut.

Kadulla terroristia jahtasivat selkä suomalaiset että ulkomaalaiset. Harri ei siksi pitänyt lainkaan hyvänä asiana sitä, että aluksi media nosti jalustalle vain ulkomaalaisia auttajia ja haastatteli heitä suurina sankareina.

– Se näytti tarkoitushakuiselta ja se harmitti, mutta ei sellainen saisi mua lähettämään vihapostia tai uhkauksia kenellekään, Harri sanoo ja viittaa terroriteosta kirjoittaneeseen toimittaja Rebekka Härköseen.

Itsesensuurin aikakausi pakottaa vaikenemaan

Turku oli eräs kansakunnan taitoskohdista. Harri pahoittelee sitä, että tästä jutusta jouduttiin häivyttämään pois tapahtumien yksityiskohdat.

– Mä haluaisin puhua niistä, mutta saisin taas siltoja palamaan, Harri sanoo.

– Harmittaa ihan helvetisti, kun on niin kahtia jakautunut koko maa, ettei voi sanoa mitään ilman ongelmia. Edes kertoa, mitä itse näki ja koki.

Harri voi ymmärtää hyvin ja sitä, miksi suomalaiset mieluummin vaikenevat kuin puhuvat turvapaikkapolitiikasta. Vaihtoehtoja on kaksi: itsesensuuri tai maineen menetys. Jälkimmäiseen on harvalla varaa.

Ilman poliisia marokkolainen olisi hakattu

Ja vaikka emme voikaan kerrata yksityiskohtia Harrin muistoista, voimme koettaa eläytyä kriisitilanteeseen. Poikkeustila on aina poikkeustila, joka pakottaa taistelemaan, suojelemaan ja puolustautumaan uhkan edessä. Silloin alkukantaiset vaistot ottavat ihmisestä vallan.

– Jos poliisi ei olisi ollut paikalla, se marokkolainen olisi hakattu hengiltä.

Näin Harri arvioi tilannetta, jossa yhteiskunnan normistoa oli horjutettu erityisen vakavalla tavalla, brutaalilla terroriteolla, jonka mahdollisuudelle Suomen maaperällä oli vajaa pari vuotta aiemmin naureskeltu asiantuntijan äänellä ja kutsuttu sitä “saduksi punahilkasta”.

Sitten yhtenä kesäpäivänä se ei ollutkaan satua. Se olikin täyttä totta, verta, lihaa ja ruumiita kaduilla. Turvan saanut henkilö oli tuonut turvattomuuden muille ja varastanut elämän kahdelta naiselta. Se ei ollut ihmisyyttä, vaikka Turun Sanomat niin otsikoikin.

Mutta kuka olisi tämän tarinan sankari? Onko jokaisessa kertomuksessa oltava sankari? Mitäpä, jos tällä kertaa sellaista ei olisikaan?

Olisi vain järkyttävä tilanne, jossa ihmiset auttoivat toinen toisiaan kuten ihmisten kuuluu auttaa, ilman mitään ylimääräistä sankarinviittaa harteillaan.

Harrin henkilöllisyys on jutun kirjoittaneen free-toimittajan lisäksi Suomen Uutisten toimituksen tiedossa.