Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso Ruotsissa: Liika älylaitteiden käyttö heikentää lasten hyvinvointia

Garedewilta toimenpidealoite nuoren määritelmän kaventamiseksi nuorisolaissa: 10-vuotiaat ja 29-vuotiaat eivät kuulu samoihin nuorteniltoihin

Etelä-Amerikan Elon Musk ei kuvia kumarra – aikoo laittaa Argentiinan talouden paraatikuntoon vaikka väkisin

Merituulivoiman rakentamisesta kannattamatonta –  kohoavat kustannukset, lisääntynyt kilpailu ja inflaatio syövät katteet

Merkittäviä verohyvityksiä suurille teollisille investoinneille – valtiovarainministeri Purra: ”Hallitus tukee suomalaista työtä ja teollisuutta”

Media jatkaa Trumpin demonisointia toisen salamurhayrityksen jälkeenkin – Trump: “En luovuta ikinä!”

Keskisuomalaisen päätoimittaja Yle-pomo Riikka Räisäsestä: Näillä näytöillä joku muu päätoimittaja olisi jo eronnut

Aamulehden ex-päätoimittaja: Ylen piikkiin rakastajansa kanssa matkustanut uutispomo Riikka Räisänen pitäisi siirtää syrjään

Poliisi nappasi Helsingin yliopiston kunniatohtorin kiinni kahdesti – ensin Kööpenhaminassa, sitten Tukholmassa

Halla-aho: Arvelen, että moni muukin kuin persukansa alkaa ymmärtää Ylen prioriteetteja – ”Leikkausvaraa riittää myös tulevaisuudessa”

Antikainen: Yle on väärässä – uutiset somaliaksi ja arabiaksi eivät auta sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan

Aatos Erkko

Historioitsija, kansanedustaja Teemu Keskisarja kirjoittaa Helsingin Sanomista. 

Yksi asia, jota 1980-luvussa kipeimmin kaipaan, on Helsingin Sanomat. Paksuimmillaan se mahtui nipin napin postilaatikkoon. Paitsi levikin, mainosten ja ilmoitusten valtias, Hesari oli myös hämmästyttävä laatujulkaisu. Kulttuuritoimituksen paneutumista, omistautumista ja asiantuntemusta ei voi oikein selittääkään someihmisille (ks. Pekka Tarkan muistelmateos Onnen Pekka. Otava 2018). Silloin kun useimmat toimittajat osasivat kirjoittaa suomen kieltä, sanomalehti oli vessassakin lukuelämys.
Oliko kasari-Hesari puolueeton ja luotettava uutismedia? No eipä kai. Kekkonen ja Neuvostoliitto olivat herkkiä aiheita kuten muillekin. Populaarikulttuurin ja sukupuolisuuden käsittely oli pidättyväistä. Mutta lehtiruhtinas Aatos Erkko oli itsenäinen ja jokseenkin riippumaton. Upporikkautensa ansiosta hän pystyi viittaamaan kintaalla loukkaantujille. Niitä tuolloinkin uikutti ja uhkaili yhteiskunnan keskiössä ja kaikilla laidoilla.
Valtalehti käytti valtaansa. Silti journalismin vapaus oli Erkkojen dynastian perusarvo. Omistaja ei sanellut lehtimiesten mielipiteitä eikä räikeästi tunnustanut väriä vaaleissa. Vakaumusten törmäyksissä pärjäsivät yleensä markkinatalous ja demokratia. Jutuissa oli, ei niinkään tasapuolisuutta, vaan riitasointuja eri suuntiin. (ks. Mainio, Aleksi: Erkon kylmä sota. Siltala 2018 ja Jensen-Eriksen, Niklas – Hänninen, Reetta – Mainio, Aleksi: Suomen suurin. Siltala 2019).
Helsingin Sanomat oli yllättävän arvostettu äärivasemmistolaisessa lapsuudenkodissani. Meille tulivat esimerkiksi vähemmistökommunistien kuivahko Tiedonantaja ja Punalippu, Petroskoissa painettu aikakauslehti, jonka miehet kertovat -sotahistoria oli oikeasti mielenkiintoista. Hesarin tilauksen saimme aina joululahjaksi vauraalta oikeistolaiselta äidinisältäni. Lahjan tarkoitus ei ollut käännyttäminen vaan arjen elävöittäminen. Siihen Hesari olikin omiaan. Lukijoita oli suurperheessämme melkein kymmenen. Kukaan ei kaivannut erillisiä ”lasten uutisia”, koska osa tekstistä kiinnosti kaikenikäisiä. Muistan, kuinka lehti aamuisin sananmukaisesti revittiin käsistä: mulle ekaks urheilu/ulkomaat/kirja-arvostelut/sarjakuvat…
”Rakkaus” lienee liioittelua kertakäyttöpaperista, mutta paljon minä siitä tykkäsin. Enkä ollut ainoa. Parhaimmillaan puoli miljoonaa taloutta äänesti lompakollaan, että Helsingin Sanomat oli kalliin hintansa väärti.
Satunnainen huti ja ylilyönti eivät haitanneet tilaajia. Kun humalainen kirjeenvaihtaja ja kaikkivaltias kriitikko kompuroivat, seuraavalla aukeamalla tai huomenna ilmestyi parempaa. Toimituksen linja – sikäli kun siitä määräyksiä olikaan – piirtyi värikkäänä ja monisärmäisenä. Siksi se kelpasi sekä porvareille että kommareille. Mikä tärkeintä, Hesari ymmärsi epäpoliittisia lukijoita – enemmistöä, joka ei koskaan kaipaa ideologista opetusta aamukahvin lisukkeeksi.
Tason tipahtaminen 1990–luvulta lähtien liittyi media-alan kokonaisuuden kouristuksiin. Läheskään kaikki ei ollut hesarilaisten oma vika. Nostalgiakolumni voi kuitenkin päättyä vain yhdellä tavalla. Arvoisat Helsingin Sanomien päätoimittajat ja vielä arvoisampi Sanoma Median johtoryhmä, miten menee omasta mielestänne tällä hetkellä? Markkinoiko joku edes piloillaan Hesaria joka kodin lehdeksi?

Teemu Keskisarjan kolumni: Rakkaat muistoni Helsingin Sanomista

Pääkirjoitus: Minkälaiseen mediaan voisi luottaa?

Helsingin Sanomista alkoi 1990-luvulla tulla omaa hyvää sanomaansa julistava orgaani, joka ei enää lainkaan välittänyt kätkeä puolueellisuuttaan. Niistä ajoista taitaa myös alkaa lehden alamäki, kirjoittaa Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen <a href="http://beta.oikeamedia.com/o1-63511">arviossaan</a> Aleksi Mainion kirjasta <a href="http://www.siltalapublishing.fi/kirja/340/">Erkon kylmä sota &#8211; Helsingin Sanomat Moskovan varjossa</a>.

Vihavaisen mukaan Helsingin Sanomat ansioitui perustajansa Eero Erkon ajoista lähtien sananvapauden puolustamisessa ja myös hankki läheisiä yhteyksiä länteen, anglosaksiseen maailmaan.
Kylmän sodan aikana HS nousi suomalaiseksi suurlehdeksi, joka myös kansainvälisesti katsoen kuului valioluokkaan, Vihavainen väittää.
&#8211; Siitä tuli yleisön suursuosikki ja suurvaikuttaja ja sen takia myös vallankäyttäjien kiinnostuksen kohde. Itse asiassa se pääsi myös itse vallankäyttäjien joukkoon, yhdeksi pelaajaksi.
&#8211; Omien subjektiivisten muistikuvieni mukaan vanha Hesari oli sangen monipuolista ainesta tarjoava foorumi, jossa samaan aikaan saattoi olla sekä neuvostoliittolaisten kolumnistien yleensä varsin tasapaksuja jaarituksia, että Jaakko Okkerin hykerryttävän kirpeitä sivalluksia kaikille suomettumisen apostoleille, Vihavainen muistelee.
&#8211; Kari Suomalainen ei kumarrellut ketään ja, kuten hän itse piirroksessaan kertoi, kukaan ei häntä yrittänytkään komennella tai edes antaa ohjeita.
Kulttuurisivuillakin vanha Hesari oli nykyistä monipuolisempi.
&#8211; Moniarvoiseen lehteen kuuluivat myös Seppo Heikinheimon musiikkiarvostelut, joka kyllä joskus olivat niin hävyttömiä, että lukijaa vallan kauhistutti. Kirjallisuuden puolella Pekka Tarkka oli erinomainen klassikkojen tuntija, jos myöskin selvästi kantaa ottava kirjoittaja, Vihavainen ylistää.
Vihavaisen muistikuvien mukaan lehdestä sai moniarvoisuuden vaikutelman.
&#8211; Mikäli siellä joskus, eikä niin harvoinkaan, oli joku neuvostokommunismia mielistelevä artikkeli, löytyi sille kyllä varmasti myös vastapaino.
<h4>EU oli Aatos Erkon päähänpinttymä</h4>
Valta Hesarissa pysyi päätoimittajilla.
&#8211; Aatos Erkko, joka lehden omistajana olisi voinut olla myös sen päätoimittaja, pysyi taka-alalla, ainakin enimmäkseen. Hän ei halunnut olla toimittaja, tuskin edes kustantaja, Vihavainen toteaa.
Vihavaisen mukaan Erkko kuitenkin alkoi tietyssä vaiheessa puuttua hyvinkin aktiivisesti lehden kirjoitteluun &#8211; ja se näyttää tapahtuneen nimenomaan 1990-luvulla.
Suomen liittäminen Euroopan yhteisöön oli Vihavaisen ja Mainion mukaan Erkon päähänpinttymä.
&#8211; Tämä obsessio näkyi jo hyvin räikeänä myös lukijalle. Mainio kertoo, että Erkko oli suuttunut jopa siitä, että lehti oli hairahtunut julkaisemaan jonkin yksinäisen EU-vastaisen kirjoituksen.
Vihavaisen mukaan 1990-luvun EU-kysymyksessä tuntee tuulahduksen &#8220;siitä maanisesta yksituumaisuudesta, joka lehdessä nykyään vallitsee&#8221;.
<h4>Kylmän sodan jälkeinen aika yhtä alamäkeä</h4>
&#8211; Entisen moniarvoisuuden tilalle ovat sittemmin tunkeneet uudet ortodoksiat, feminismistä monikulttuurisuuteen, Vihavainen toteaa.
&#8211; Muutos näkyi vaikkapa Kari Suomalaisen erottamisessa. Vanhojen tähtitoimittajien kuten Jaakko Okkerin ja Jukka Rislakin tilalle alettiin värvätä keltanokkia, joista itse kukin piti kunnianhimonaan maailman muuttamista ja esitteli omia ajatuspörriäisiään sen sijaan, että olisi yrittänyt vain tehdä hyvää lehteä.
Kylmän sodan jälkeinen aika, jota Mainio ei kirjassaan käsittelekään, näyttää Vihavaisen mielestä olleen yhtä alamäkeä, jossa kukaties voidaan havaita eräänlaisen monopoliaseman turmeleva vaikutus.
&#8211; Kun lehti aivan avoimesti julistaa, että se pyrkii saamaan sivuilleen yhtä paljon kahden eri sukupuolen kuvia ja implisiittisesti pitää mahdottomana, että enempää nais- kuin miespuolisetkaan kirjoittajat voisivat olla objektiivisia, on se jo vajonnut syvälle orwellilaiseen totalitarismiin, Vihavainen pilkkaa.
Vihavaisen mielestä &#8220;tiettyä lastenlehtimäisyyttä&#8221; lisäävät Hesarin nykyiset liitteet, joissa pariutumisongelmat, itsensä hemmottelu ja pintamuodit ovat keskeisiä tai jopa ainoita näkökulmia.
&#8211; Vertaileva analyysi siitä, mitä nykyiset, hiljattain rippikoulusta päässeet tyttöset kirjoittelevat ja mitä joskus 1980-luvun toimittajat &#8211; myös naispuoliset &#8211; kirjoittivat, voisi olla varsin valaiseva.

Professori Vihavainen: Helsingin Sanomien loistoaikaa olivat kylmän sodan vuodet