Seksistiset pilvenpiirtäjät, matematiikan valkoinen ylivalta, koululaisten ilmastolakot – viime aikojen länsimainen kulttuurivallankumous alkoi tieteeksi naamioidusta aktivismista

Yhdysvaltalaisyliopistojen antisemitismikohu on herättänyt keskustelua yhteiskunnan instituutioiden politisoitumisesta. Yhteiskunnallinen kirjailija ja elokuvaohjaaja Michael Nayna nostaa esille yliopistoihin pesiytyneen aatteellisen aktivismin, jota on naamioitu tieteeksi jo vuosikymmenten ajan. Hän avaa perinteisestä tieteellisestä ajattelusta poikkeavan, poliittiseen muutokseen tähtäävän ”kriittisen teorian” roolia viime vuosien yhteiskunnallisten ilmiöiden takana. Naynan mukaan länsimaiden itseruoskinta ja pakkomielle identiteettikysymyksiä kohtaan ovat seurausta tästä oppijärjestelmästä, joka on jo levinnyt yliopistokampuksilta yhteiskunnan eri kolkkiin. Esimerkkejä löytyy jo Suomestakin eri aloilta.

Yhdysvaltalaisten huippuyliopistojen antisemitismikohu on laajentumassa keskusteluksi yliopistojen ja muidenkin yhteiskunnan instituutioiden politisoitumisesta. Useat viime vuosien kiistellyt ilmiöt kuten identiteettipolitiikka, hallintoelinten monimuotoisuus- ja inklusiivisuusmuoti, opiskelijaradikalismi, poliittinen polarisaatio ja kaksoisstandardit sekä yleisemmin ”woketus” ovat saaneet ihmiset ympäri maailman havahtumaan. Miten tähän on tultu?

Aktivismia on naamioitu tieteeksi jo pitkään

Yhteiskunnallinen kirjailija ja elokuvaohjaaja Michael Nayna hakee selitystä länsimaisista yliopistoista. Hän vertailee perinteistä tieteellistä ajattelua ja viime vuosina akatemian suojissa levinnyttä aktivistihenkistä “kriittistä teoriaa”. Kriittinen teoria pohjautuu alkujaan 1900-luvun marxilaisten filosofien yhteiskuntakritiikkiin ja nk. Frankfurtin koulukuntaan. Suuntauksella on ollut viime vuosikymmeninä merkittävä rooli erityisesti sosiologian alalla.

Perinteinen tieteellinen lähestymistapa lähtee liikkeelle faktojen tarkastelusta. Ennen kaikkea se pyrkii selittämään, miten maailma toimii. Teorioiden selitysvoimaa pyritään testaamaan todellisuutta vasten. Kriittinen teoria ei sitoudu tähän.

Jo alkuajoista lähtien kriittinen teoria oli yhteiskunnallinen liike. Sen edustajat vaativat tieteen ja sen menetelmien alistamista filosofialle, jolla on moraalisia tavoitteita. Nayna korostaa, että tämä suuntaus antaa tieteelle uuden tehtävän:

“Siinä, missä tieteellinen teoria pyrkii ymmärtämään maailmaa sellaisena kuin se on, kriittisen teorian tavoitteena on muuttaa maailmaa sellaiseksi kuin joku toivoisi sen olevan. Nämä teoriat ovat luonteeltaan aktivistisia ja suunniteltu saamaan aikaan muutosta.”

Tätä nykyä kriittinen teoria on levittäytynyt laajalle yhteiskuntatieteissä. Nayna täsmentää, että esimerkiksi kriittinen rotuteoria, postkolonialistinen teoria ja queer-teoria muiden joukossa ovat omistautuneet kritisoimaan länsimaista yhteiskuntaa. Nämä oppijärjestelmät pyrkivät murtamaan yhteiskunnan tilaa, lakeja ja instituutioiden käytäntöjä, sillä niiden tulkitaan sortavan tiettyjä identiteettiryhmiä. Äärimmillään kriittisen teorian voimaannuttama aktivismi vääristelee historiaa ja korvaa kansallisia yhdistäviä tarinoita syyllisyydellä ja häpeällä.

Vaikka jotkut kriittisen suuntauksen tutkijat käyttävätkin pätevästi teoreettisia viitekehyksiä tutkimuksensa lähtökohtina, alan standardit ovat Naynan mukaan heikentyneet pahasti. Tämä on mahdollistanut ääriajattelun leviämisen tiedeyhteisössä.

Kriittiset teoreetikot ottavat aktivistisen tutkimuksensa silmätikuiksi mitä arkisimpia asioita. Tällaisia voivat olla mm. rakennusarkkitehtuuri ja se, miten ihmiset pariutuvat. Maallikon on ajoittain hankala erottaa kriittisen teorian linssein tehtyä tutkimusta tahallisesta sensaatiohakuisuudesta tai silkasta parodiasta.

Vuonna 2020 brittilehti Guardian kirjoitti Leslie Kernin feministisestä kaupunkitutkimuksesta otsikolla “Ylöspäin työntyvät rakennukset ejakuloituvat taivaalle – miksi kaupunkien pitää olla niin seksistisiä?”. Tutkijan mukaan kaupunkiympäristö muistuttaa jatkuvasti toksisesta maskuliinisuudesta ja ylläpitää sukupuolten epätasa-arvoa.

15 vuotta aikaisemmin tällaiset ajatukset olivat huumoria, josta oli turvallista vitsailla tv-viihteessä. Ketosen ja Myllyrinteen vanhassa sketsissä feministihahmo valisti siitä, miten “tykkien ja tankkien pitkät piiput… edustavat uhmakasta ja tunkeutuvaa fallosta”. Kriittisen teorian vallatessa alaa saman kaltaisilla ideoilla on saatu tiedejournaalien vertaisarvioinnin läpäiseviä julkaisuja.

Naynan mukaan tällaisen “kriittisen tutkimuksen” määrä on nykyisin niin laajaa, vakiintunutta ja vaikutusvaltaista, että se on vaikuttanut jopa yliopistojen ymmärrykseen omasta perimmäisestä tarkoituksestaan.

Kriittisen koulukunnan ajattelua opetetaan yliopisto-opiskelijoille jo varhaisessa vaiheessa ennen kuin heillä on perusteellisempaa ja laajempaa ymmärrystä yleisestä tieteellisestä ajattelusta sekä koulukuntaeroista.

”Kriittinen teoria” on poliittista valtapeliä länsimaiden henkisestä elämästä

Kriittisen teorian edustajat toimivat tiedemaailmassa poliittisina ”muutosagentteina”. Naynan mukaan he vaeltavat laitokselta toiselle soveltaen teoriaansa aina uusille ja entuudestaan koskemattomille aloille. He yrittävät käännyttää kaikkia, jotka ovat sille alttiita. Kesällä 2020 Black Lives Matter -kuohunnan vanavedessä kriittisen koulukunnan intoilijat syyttivät jopa matematiikkaa valkoisesta ylivallasta.

Aktivistien teorioita ja poliittisia agendoja on ajoittain hivutettu lapsille osaksi peruskoulun opetusta. Hurjimmat esimerkit löytyvät Yhdysvalloista. Suomessa opettajat kannustivat koululaisia mukaan ilmastolakkoihin, ja edellisen hallituksen aikana Opetushallitus tarjosi opettajille poliittisesti latautuneita opetusmateriaaleja ilmastoaktivismin opettamiseen.

Tieteen ja aktivistihenkisen kriittisen teorian välillä on toinenkin ammattieettinen ristiriita. Perinteiset tutkijat suhtautuvat epäilevästi omiin ajatuksiinsa. He pyrkivät etsimään näyttöä, joka haastaisi heidän oletuksensa maailmasta. Ensin tarkastellaan faktoja, ja vasta sen jälkeen tehdään johtopäätöksiä. Kriittisen teorian ”taistelevat tutkijat” aloittavat johtopäätöksistä ja etsivät sitä tukevaa näyttöä. Tämän lisäksi he pyrkivät hiljentämään tai rankaisemaan eri mieltä olevia.

Naynan mukaan yliopistoissa monimuotoisuustyöhön erikoistuneet hallintoammattilaiset tekevät usein yhteistyötä opiskelija-aktivistien kanssa kaventaakseen liikkumatilaa sellaisilta tutkijoilta, jotka eivät lähde mukaan heidän poliittisiin agendoihinsa – puhumattakaan niistä, jotka esittävät kritiikkiä aktivismia kohtaan. Kampusten ahdas ilmapiiri leviää myös työelämään. Tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa on jo arkipäivää piilotella poliittisia näkemyksiä ja pelätä niiden paljastumista.

Vasemmistolaiset muutosagentit ovat jo onnistuneet tekemään akatemiasta vihamielisen paikan oikeistokonservatiiveille. Yhteiskuntatieteiden politisoituminen ja jyrkkä kallistuma vasemmalle tunnistettiin yhdysvaltalaistutkimuksissa jo vuosia sitten. Nayna varoittaa, että nyt tähtäimessä ovat jo klassiset liberaalit, jotka ajavat sananvapautta ja perinteistä instituutioiden puolueettomuutta.

Amerikkalainen sosiaalipsykologiaan erikoistunut professori Jonathan Haidt varoitti jo vuonna 2016, että yliopistojen tulisi valita selkeästi linjansa joko totuuden etsimisen tai muutosta ajavan aktivismin väliltä. Nykyinen välimuoto tarkoittaa käytännössä sitä, että aktivistit voivat ajaa agendojaan ja pelata valtapelejään hyväksikäyttämällä tiedeinstituution uskottavuutta.

Ennustus, joka kävi toteen

Vuonna 2018 amerikkalainen toimittaja ja politiikan kommentaattori Andrew Sullivan ennusti, että yliopistojen aktivismi erityisesti identiteettipolitiikan saralla tulisi leviämään muualle yhteiskuntaan, murentaisi sen älyllistä pohjaa ja uhkaisi liberaalia demokratiaa:

“Kun eliittiyliopistot muuttavat maailmankuvansa perinteisestä vapaasta koulutuksesta identiteettipohjaisten “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” liikkeiden myötäilyksi, koko ympäröivä kulttuuri on vaarassa vieraantua liberaalista demokratiasta.”

Sullivanin ennustuksen mukaan yliopistojen politisoitunut asenneilmapiiri leviäisi kampusten ulkopuolelle ja alkaisi määrittää koko länsimaista kulttuuria:

”Jos eliitit uskovat, että yhteiskuntamme perustavanlaatuisena ideana on etnisyyteen, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistuva sortavien valtarakenteiden järjestelmä, tämä ajattelu tulee heijastumaan täysin myös koko kulttuuriimme. Tätä ajattelua edistävissä korkeakouluissa kantavana ajatuksena on osoittaa oma viiteryhmäsi sortamisen hierarkiassa – ikään kuin yhteiskunnassa millään muulla ei enää olisi väliä.”

Ennustus osoittautui tarkkanäköiseksi, sillä lyhyessä ajassa aatteellinen pakkomielle identiteettikysymyksiin rantautui myös Suomeen. Sen leviämistä on todistettu jatkuvasti niin yliopistokampuksilla, akatemiarahoituksessa, mediassa, eduskunnassa, liike-elämässä, säätiöiden apurahapäätöksissä, kulttuurielämässä, tasa-arvokeskusteluissa…

Kesällä 2021 Jussi Halla-aho luonnehti ilmiötä ”kulttuurivallankumoukseksi”. Myöhemmin syksyllä myös kansainvälisesti arvostettu The Economist -lehti havahtui wokeen ja tuomitsi identiteettipolitiikan länsimaisen liberalismin vastaisena liikkeenä.

Suomen Uutiset on seurannut vuosien ajan keskustelua identiteettipolitiikasta, cancel-kulttuurista, instituutioiden politisoitumisesta sekä näiden taustalla vaikuttavista marxilaisista aatevirtauksista ja wokesta. Tästä huolimatta Suomessa näiden ilmiöiden olemassaoloa on yritetty viimeiseen asti joko kiistää, tai niistä puhuminen on leimattu ”äärioikeistolaisten pussiin pelaamiseksi”.