Radikaalin islamin voisi padota kuin kommunismin

Yhdysvaltalaissenaattori ehdottaa radikaalin islamin kesyttämiseksi samaa politiikkaa, joka kylmän sodan aikana esti sosialismin leviämisen. Tiedetoimittaja Marko Hamilo tekee katsauksen patoamista koskeviin kannanottoihin.

Arabikevät vuonna 2011 loi kummallista optimismia. Oliko liberaali demokratia todella voittamassa autoritaariset hallintomallit myös Lähi-idässä? Seuraisivatko arabimaat Turkin kemalistista mallia, jossa valtio on sekulaari, vaikka suurin osa väestöstä tunnustaisikin islamia? Maltillistuisiko islam vähitellen?

Viisi vuotta myöhemmin olemme nähneet lopputuloksen: liberaalin demokratian sijaan arabikeväästä seurasi vain kaaos, radikaalin islamin nousu ja parhaimmillaan sotilasvallan paluu. Sen sijaan että arabimaat olisivat seuranneet Turkin esimerkkiä, Turkki epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen käytännössä luopui kemalismista ja demokratiasta Erdoganin yksinvallan ja islamismin hyväksi.

Kun kaikille alkaa vähitellen olla selvää, että islam ei ole maltillistumassa eivätkä arabimaat demokratisoitumassa, tulisi länsimaiden kyetä muodostamaan yhteinen, kestävä politiikka. Sen sijaan että reagoisimme vain oireisiin kuten maahanmuuttoon ja sen aiheuttamiin ongelmiin Euroopassa, meillä tulisi olla tehokkaita keinoja ja yhteinen strategia, jolla puuttua ongelmien juurisyihin.

Kennanin patoamispolitiikka

Yksi tällainen lännen strategia voisi olla eräänlainen kopio patoamispolitiikasta – containment policy – jonka yhdysvaltalainen historioitsija ja diplomaatti George Kennan esitti salanimellä Foreign Policy -lehdessä heinäkuussa 1947. Kennanin strategisen opin mukaan Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen olisi padottava. Patoamispolitiikka oli vaihtoehto yhtäältä sotilaalliselle hyökkäykselle, joka olisi voinut johtaa kolmanteen maailmansotaan, toisaalta liennytykselle, joka osaltaan oli syynä siihen että toinen maailmansota syntyi, ja jonka Neuvostoliitto olisi todennäköisesti tulkinnut heikkouden merkiksi.

Presidentti Truman omaksui soveltaen Kennanin opin, ja se oli Yhdysvaltain pääasiallinen strategia kylmän sodan aikana. Sitä aggressiivisempaa politiikkaa Yhdysvallat kokeili kohtalaisella menestyksellä ottamalla osaa Korean sotaan 1950-luvun alussa ja huonommalla menestyksellä Sikojenlahden maihinnousussa Kuubassa 1961. Sen sijaan esimerkiksi Unkarin kansannousun kohdalla 1956 väliintulo olisi ollut liian riskipitoista.

Patoamispolitiikkaa radikaalia islamia kohtaan ehdotti kolme vuotta sitten Kentuckyn republikaanisenaattori Rand Paul, joka oli mukana nyt myös esivaaleissa republikaanien presidenttiehdokkaaksi.

– Ulkopolitiikka on ainutlaatuisesti areena, jossa meidän tulee perustaa päätöksemme maailman tilaan sellaisena kuin se on… ei sellaisena kuin toivoisimme sen olevan. Näen maailman sellaisena kuin se on. Olen realisti, en uuskonservatiivi enkä isolationisti, Paul sanoi puheessaan Heritage-säätiölle.

Uuskonservatiivit puolustivat Irakin sotaa, isolationismiksi on perinteisesti kutsuttu Yhdysvaltain ulkopolitiikassa eristäytyvää linjaa, jossa maailman konflikteihin ei puututa, elleivät ne välittömästi kohdistu Yhdysvaltain intresseihin.

Paul jakaa käsityksen, jonka mukaan länsimaiden sotilaalliset väliintulot Lähi-idässä kiihottavat radikaaleja islamisteja kostoon länsimaita vastaan. Irak ei ollut menestystarina, ei myöskään Libya. Mutta sen enempää Paul ei usko siihenkään optimismiin, että islam maltillistuisi itsekseen.

– Yhdysvallat tarvitsee nyt politiikan, joka kulkee keskitietä. Politiikan joka ei ole uhkarohkea eikä holtiton, Paul sanoi.

Tämän ulkopolitiikan tulisi tunnustaa radikaalin islamin vaarat kuten myös sen heikkoudet. Sen pitäisi myös tunnustaa vaarat, jotka liittyvät maiden ennaltaehkäisevään pommittamiseen vain siksi, että ne esimerkiksi saattaisivat joskus tulevaisuudessa pyrkiä hankkimaan joukkotuhoaseita. Tämän ulkopolitiikan pitäisi Kennanin sanoin “ymmärtää ero elintärkeiden ja toisarvoisten intressien välillä”.

Kennanin mukaan Kremlin vahvuus oli siinä, että se osasi odottaa sopivaa tilaisuutta, ja Venäjän kansan kärsivällisyys oli sitäkin suurempaa. Radikaalin islamin ainoa vahvuus on Paulin mukaan sen loputon kärsivällisyys. “He tietävät, että aikanaan me tulemme lähtemään. He yksinkertaisesti odottavat meidän lähtöämme, ja aikanaan meidän on lähdettävä. Meillä ei ole varaa loputtomaan miehitykseen, mutta tämä ei tarkoita sitä, että emme voisi ja ettemme tulisi silti patoamaan radikaalin islamin”.

Paul korostaa, että sotiin jihadisteja vastaan tulisi lähteä lähinnä vain yhteistyössä kohdemaan hallituksen kanssa. Jos Yhdysvallat hyökkää johonkin maahan sen hallituksen tahdon vastaisesti, olisi kongressin julistettava sille sota. Näin ei tehty esimerkiksi Libyan kohdalla.

Paulin näkökulma on luonnollisesti amerikkalainen. Eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna ensimmäinen islamin leviämisen patoamiseksi tehtävä toimenpide on tietysti maahanmuuton rajoittaminen.

Tänä päivänä ei ole enää samanlaista uhkaa kuin Neuvostoliiton johtamasta blokista aikanaan.

– Ei ole mahdollista arabimaiden yhteenliittymää, joka voisi kilpailla läntisen koalition tai edes yksin Yhdysvaltain kanssa, kirjoittaa tohtori Gregory M. Davis, jolta on myös suomennettu ”Islamin perusteet – Mitä lännen tulee tietää”.

Myös Davis hakee esimerkin Kennanin kylmän sodan politiikasta.

– Taloudellisesti ja sotilaallisesti länsi voittaisi helposti, mitä auttaisi epäilemättä arabimaiden historiallinen hajautuminen.

Länsi kuitenkin jatkaa häviämistään ellei se kykene patoamisessa, ja jos se yhä inttää, että sen omat tavat ja hallintojärjestelmät ovat universaaleja vientituotteita, Davis väittää.

– Patoaminen tarkoittaisi maahanmuuton rajoittamista, kun samalla rajoittaisimme omia vääristyneitä yrityksiä tuoda niin sanottua demokratiaa islamilaiseen maailmaan. Patoamispolitiikassa jatkaisimme diplomatiaa vähentäen samalla huomattavasti konflikteja sekä kotimaassa että ulkomailla. Toisin kuin vääristynyt monikulttuurinen herkkyys, toinen sana patoamiselle voisi olla kunnioitus. Meidän tulisi kunnioittaa islamia sellaisena kuin se on eikä sellaisena joksi sen mielestämme pitäisi tulla, Davis kirjoittaa.

– Patoaminen turvaisi rajamme, vapauttaisi sotavoimamme tarpeettomista vaaratilanteista ulkomailla ja auttaisi palauttamaan tunteen kansallisesta ja sivilisationaalisesta selkeydestä, jonka vuosikymmenien globalistinen häiriö on sotkenut, Davis väittää.

Davisin amerikkalainen näkökulma korostaa vakautta Lähi-idässä. Mitä vakaampaa, sitä vähemmän tarvetta sotilaallisiin väliintuloihin. Eurooppalaisesta näkökulmasta keskeisempi kysymys on maahanmuutto.

Salehzadeh: valtiotasoisia muutoksia tulossa

Geopoliittisiin konflikteihin erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh esitti samansuuntaisia ajatuksia kuin Davis äskettäin julkaistussa Iltalehden blogissaan, vaikkei sanaa patoaminen käyttänytkään. Salehzadehin mallissa radikaalein sunni-islam olisi saarrettavissa etnisesti nykyistä eheämpien ja vakaampien arabivaltioiden sisään.

– Lähi-itää asuttaa paljon muinaisiin sivilisaatioihin lukeutuvia kansoja, jotka ovat pysyneet alueillaan tuhansia vuosia. Migraatio ja sodat sekä lännen piirtämät, toisen maailmansodan jälkeiset rajat ovat kuitenkin aiheuttaneet sen, että monet etnisyydet asuvat sekaisin samassa valtiossa. Viimeaikaiset kuohunnat saavat minut uskomaan, että lähiaikoina tapahtuu jälleen uusia valtiotasoisia muutoksia, Salehzadeh kirjoittaa.

Ensinnäkin on mahdollista, että tulevaisuudessa Irak jakautuu kolmeen osaan. Irakin shiiaislamilaista uskontoa edustavat arabit voisivat muodostaa oman alueensa ja Irakin pohjoinen puoli muodostaisi uskonnollisesti maltillisen Kurdistanin mahdollisesti yhdessä Syyrian kurdialueiden kanssa.

Hankalampi alue olisi Salehzadehin mukaan sunniarabien asuttamat osat Irakissa.

– Ne ovat suistuneet pitkälti terroristijärjestö Isisin käsiin. Stabilisoiduttuaan hieman alueen on mahdollista yhdistyä Syyrian sunnialueen kanssa ja muodostaa sunni-johtoinen valtio. Irakin ja Syyrian arabisunneilla ei ole juurikaan eroavaisuuksia kielen, kulttuurin tai uskonnollisuuden asteen välillä. Islamin tiukalla tulkinnalla ja sharia-lain noudattamisella on näiden sunnien parissa verrattain suuri kannatus, Salehzadeh kirjoittaa.

– Heillä on huonot suhteet Irakin kahteen muuhun väestöryhmään, kurdeihin ja shiioihin sekä länteen. Suhtautuminen Israelin olemassaoloon on jyrkän kielteinen ja heidän tiedetään ylläpitävän läheisiä suhteita Hamas-järjestön kanssa. Alue on rutiköyhää ja pysyy suurella todennäköisyydellä Jemenin kaltaisena konfliktien pesänä tulevaisuudessakin.

Syyrian rannikolla asuu sunnien lisäksi shiia-islamille läheiseen uskonhaaraan lukeutuvia arabeja, joiden uskonto on alavismi, shiia-islamin läheinen uskonhaara.

– He elävät pääsääntöisesti Välimeren rannikolla. Alaviittien oman alueen pääkaupunkina voisi toimia esimerkiksi Damaskos. Rannikkoalue on pieni ja vauras kuin Israel, joten se saattaisi hyvinkin menestyä. Alaviitit ovat maltillisia uskonnon tulkinnassaan ja alue todennäköisesti demokratisoituisi mallikkaasti, Salehzadeh kirjoittaa.

Tällainen uusi valtiojako supistaisi Salehzadehin mukaan islamistien valtaa alueella ja vähentäisi siten levottomuuksia.

– Jos merkittävät uskonnolliset ja etniset vähemmistöt saavat itse päättää alueensa asioista, toisi se uudenlaista tasapainoa koko Lähi-itään. Pakolaisten määrä Eurooppaan vähenisi ja jatkuva Israelin päällä vellova uhka hellittäisi. Uudenlainen Lähi-itä loisi otolliset suhteen lännen väliseen kauppaan.

Mallin toteutuminen ei ole Salehzadehin mukaan pelkkää utopiaa, vaan voi olla mahdollista hyvinkin pian lähitulevaisuudessa.

– Historia kuitenkin osoittaa, että Irakissa ja Syyriassa etniset ja uskonnolliset ryhmät eivät pystyy elämään keskenään rauhassa samassa valtiossa. Maiden jakautuminen itsenäisiksi alueiksi voisi tuoda asiaan helpotusta, Salehzadeh kirjoittaa.

Lopuksi

Oli edellä esitetyistä patoamisehdotuksista mitä mieltä tahansa, tulisi suomalaisessakin keskustelussa kyetä nousemaan välittömiin oireisiin reagoimisen yläpuolelle. Maahanmuuttokriittisiä on syystäkin kritisoitu siitä, että heillä ei ole tarjota mitään rakentavaa vaihtoehtoa humanitaariselle maahanmuutolle. “Rajat kiinni” ei riitä. Lännen on yhdessä kohdattava poliittinen islam niin kuin se kohtasi kommunismin.