Vielä reilut kymmenen vuotta sitten Georg ”Jori” Laakso vietti normaalia elämää. Perjantai 28.10. muutti kuitenkin lahjakkaan muusikon elämän pysyvästi.
Eletään vuotta 2005 ja lokakuun viimeisiä päiviä. Yöpakkanen on saanut maalata Helsinki-Tampere-moottorien laitaa. Se on kuurannut myös tienlaidassa makaavan punaisen Volkswagen Golf -merkkisen henkilöauton ikkunat.
Ensimmäinen silminnäkijähavainto kolariautosta on tehty jo puoli viideltä. Ohiajavat soittavat huolissaan hälytyskeskukseen. Poliisipartio saapuu paikalle kahdeksan aikaan. Poliisit katselevat hieman ympärilleen, tähystävät autoon sen rikkoutuneesta takaikkunasta, vetävät teippiä rikkoutuneeseen hirviaitaan ja poistuvat paikalta.
Hätäkeskukseen virtaa soittoja
Hätäkeskukseen virtaa lisää soittoja. Partio käy uudestaan myöhemmin päivällä. He vetävät rikkoutuneeseen hirviaitaan lisää eritysnauhaa merkiksi, että paikalla on jo käyty.
He eivät huomaa kummallakaan käyntikerralla viiden metrin päässä tajuttomana makaavaa onnettomuuden uhria, kolmekymppistä Georg Laaksoa. Elämän hiekka tiimalasissa alkaa vajota kohti loppuaan.
Omaiset hätääntyvät, kun Georg ei ollut saapunut sovitusti perjantaiaamuna Parolaan tapaamaan isäänsä töiden merkeissä. Laakson tapoihin kun ei kuulunut myöhästellä ja kadota.
– Omaiset soittivat poliisille ja kyselivät oliko autoani näkynyt. He soittivat sairaaloihin ja kiertelivät ympäri kaupunkia etsimässä minua, Georg Laakso kertoo.
Tuona aamuna, sen varhaistuntien hetkinä, moni asia alkoi mennä Georgin elämässä pieleen. Oliko tien pinnalla mustaa jäätä? Tämä on yksi olettamus. Vastausta on kuitenkin mahdotonta enää löytää. Se on kuitenkin varmaa, että Georgin auto suistui tieltä, rysähti läpi hirviaidan.
Onnettomuus sekoitetaan toiseen
Onnettomuutta täydensi se, että hätäkeskus sekoitti kolarin toiseen alueella sattuneeseen, näin ollen ulosajoa luultiin vanhaksi eli aiemmin sattuneeksi ja keskus välitti tiedon ei-kiireellisenä eteenpäin.
Tämän vuoksi poliisit eivät tutkineet tuoreeltaan tapahtuneen onnettomuuden ympäristöä tarkemmin ja uhri jäi oman onnensa nojaan.
– Olisivat kuitenkin voineet katsoa autoni rekisterinumeroa ja verrata sitä, siitä olisi käynyt heti ilmi, että kyseessä oli eri onnettomuus, niin yksinkertaista se olisi ollut, Georg ihmettelee.
Omaiset löytävät uhrin
Omaiset eivät kuitenkaan hellittäneet. Mitä kauemmin aikaa Georgin katoamisesta kului, sitä laajemmaksi he ulottivat etsintöjään. Niihin oli liittynyt myös Georgin isoäiti Ansa.
Hän ajoi läpi samaa reittiä, jota Laakso oli käyttänyt. Äkkiä hän näki pojanpoikansa auton tienposkessa. Isoäiti ei uskaltanut itse mennä tutkimaan onnettomuuspaikkaa. Hän pelkäsi, ettei kestä näkemäänsä, vaan päätti soittaa Georgin veljellä Oskarille.
Kun veli saapui paikalle, löysi hän saman tien Georgin makaamasta tajuttomana viiden metrin päästä autosta. Veli soitti hädissään hätäkeskukseen. Hän pelkäsi avun tulevan liian myöhään. Kello juoksi jo yli kuutta illalla.
– Onnettomuudesta oli tapahtunut jo yli kymmenen tuntia, mahdollisesti jopa kaksitoista. Ruumiinlämpöni oli laskenut jo alle kahdenkymmenen yhden, Georg kertoo.
Pitkä matka elävien kirjoihin
Veli on kuin pelastava enkeli, mutta Georgilla on vielä pitkä matka kuljettavanaan elävien kirjoihin.
– Kun pelastushenkilöstö nosti minua maasta, sydämeni pysähtyi. Minua ryhdyttiin elvyttämään. Se täytyi tehdä käsin, sillä kylmettynyt sydämeni ei olisi kestänyt koneita.
Pelastajat jatkoivat elvyttämistä kaiken kaikkiaan nelisen tuntia tehden työtä koko ajan käsin. Tämä alkoikin tuottaa tulosta ja yksi etappi oli voitettu: Georgin sydän alkoi lyödä itsenäisesti
– Minut piti viedä ensin Kanta-Hämeen keskussairaalasta pelastushelikopterilla Meilahteen, mutta sitten todettiin, että en tule kestämään helikopterikyytiä. Sen vuoksi käytettiin ambulanssia.
Vakavat vammat
Meilahdessa Georgia pidettiin nukutettuna ja ”jäähdytettynä”.
– Minua ei saanut sulattaa liian nopeasti, koska kehoni ei olisi kestänyt tätäkään.
Vaikka Georg toipui kuoleman porteilta, onnettomuus jätti häneen vakavat jäljet. Georg oli saanut pahan vamman niskaansa sinkouduttuaan ulos autosta.
Selkäydinvamman seurauksena hänellä todettiin neliraajahalvaus. Kaiken muun lisäksi hän joutui käymään läpi lukuisia sydän- ja rintaoperaatiota.
– Jalkani jouduttiin myös amputoimaan polven yläpuolelta. Oli ihme, että toinen jalkani säästyi. En voi kuin kiittää taitavaa sairaalan henkilökuntaa, Georg sanoo.
Kuntoutuksen kautta kotiin
Onni onnettomuudessa oli se, että Georg kykenee hengittämään itsenäisesti, muuten hän ei olisi enää kertomassa tarinaansa. Hän pystyy myös nostamaan käsivarsiaan, mutta sormet eivät juuri toimi.
Kun mies oli toipunut pahimmasta, hänet siirrettiin Käpylän kuntoutuskeskukseen. Nykyään Laakso asuu kerrostalokolmiossa Hämeenlinnassa. Hän yrittää pärjätä kotonaan.
– Toisinaan pelkään, kun nykyisin säästetään kaikesta, että säästöleikkuri iskee kuntoukseenikin. Se olisi puolestaan hullun hommaa, sillä jos minua en kuntouteta, joudun laitokseen.
Avustajatunneista leikattu
Georgin pelko ei ole turha, sillä säästöleikkuri on jo iskenyt kyntensä hänen avustajatunteihinsa leikaten niistä mojovan siivun. Niitä vähennettiin 240 tunnista 200:taan. Neljänkymmenen tunnin vähennys vaikeuttaa Georgin jo muutenkin haasteellista elämää.
Kun ennen hänellä oli yksi kokopäiväinen avustaja ja yksi osapäiväinen avustaja, pyörittää hän avustajarinkiä nykyään kolmella osa-aikaisella avustajalla.
– Kun tuntejani vähennettiin, lähti minun osa-aikainen avustajani pois, koska hänen muutenkin vähäisiä tunteja jouduttiin leikkaamaan. Kokopäiväinen avustaja puolestaan muutti toiseen kaupunkiin.
Toisaalta kolmen avustajan tiimillä saa pyöritettyä päivää hieman joustavammin, mutta avustajatunnit eivät ole kuitenkaan riittäviä.
– Ensinnäkin hyvä avustajia on vaikea saada ja sitten kun saa, he saattavat lähteä saatuaan kokopäivätyön. Lisäksi ihmiset ajattelevat jopa niin, että työttömänä tienaa enemmän kuin osapäivätöissä.
Uuvuttava taistelu etuuksien puolesta
Georg haluaisi saada menetetyt tuntinsa takaisin. Prosessi on kuitenkin uuvuttava jo muutenkin vaikeasti vammaiselle.
– Täytyy katsoa minkälainen vointi jatkossa on ja sitten kun on vähän paremmassa kunnossa, niin ryhtyä täyttämään hakemuksia ja papereita, Georg huokaa.
Hän ihmettelee suurta byrokratiaa, miten hankalaksi kaikki on tehty sekä yleisesti ottaen vaikeasti vammaisten kohtelua.
– Kun on tarpeeksi kestämistä omassa sairaudessaan, joutuu vielä taistelemaan itselleen kuuluvien etuuksien puolesta. Se turhauttaa ja väsyttää.
Sinnikäs sissi
Vaikka Georg ei pärjää ilman avustajia ja muita tukitoimenpiteitä, pyrkii hän tekemään mahdollisimman paljon itse, ettei passivoituisi tai jämähtäisi paikalleen.
Georg onkin aika ideanikkari keksimään ”apujuttuja”, jolla saa toteutettua haluamansa. Sähköpyörätuolinsakin Georg on vaihtanut tavalliseen.
– Lihakset eivät saaneet vastusta juuri ollenkaan. Saatuani annoin sen melkein heti pois, kun tulin siihen tulokseen, että se on kuolemanpeli se ainakin minun osalta.
Yli-innokkaat auttajat
Georg ulkoilee mielellään sekä yksin ja avustajan kanssa, silloin, kun se vain säiden puolesta on mahdollista. Ulkoillessa häntä pyrkii ärsyttämään tuntemattomien liiallinen ”auttamishalu”.
– Vaikka kaikessa rauhassa yritän selvittää pyörätuolillani jonkun esteen yli, niin aina joku paukahtaa siihen ja kysymättä minulta mitään, tarttuu tuoliini ja alkaa ikään kuin auttamaan minua.
Georg toteaa, että on hyvä että ihmiset ovat avuliaita, mutta ensin tulisi kysyä, tarvitseeko avun kohde apua.
– Yllättävällä ja vääränlaisella ”auttamisella” vammainen voi joutua jopa vaaratilanteeseen, Georg toppuuttelee innokkaimpia avun tarjoajia.
Tunnettu muusikko
Ennen onnettomuutta Georg Laakso tunnettiin menestyvänä ja taitavana muusikkona. Hän oli musiikkipiireissä pidetty ja reilu kaveri. Miehellä oli monta rautaa tulessa – toisinaan tunnit eivät tahtoneet päivässä riittää.
– Soitin Turisaassa ja perustamassani Cadacross-bändissä. Jälkimmäinen jouduttiin kuitenkin onnettomuuteni takia kuoppaamaan.
Samaan kuoppaan hän sai haudata myös perustamansa yrityksen sekä musiikkistudion. Rakastamansa kitarat hän joutui ripustamaan huoneensa seinälle.
Toisinaan polte käy kuitenkin liian suureksi ja Georg nostaa toisen kitaroista syliinsä ja yrittää näppäillä sitä käyttäen erilaisia apukikkoja.
– Mutta sormeni vain eivät kuitenkaan tahdo kestää, nahka niissä on liian ohutta ja ne menevät vereslihalle, mies huokaa ja kitara joutuu takaisin paikalleen.
Hän on kuitenkin onnellinen, kun on saanut vingutettua kitarastaan ulos jotakin, sillä Georg ei ole luovuttaja.
