Paperiteollisuuden eloonjäämiskamppailu – millä tämä maa enää elää?

Metsäteollisuus ry vaati budjettiriihen alla hallitukselta nopeita toimia teollisuuden kilpailukyvyn lisäämiseksi. Työntekijöiden huoli on yhteinen: kuinka saada työpaikat pysymään Suomessa? Duunareiden usko hallitukseen horjuu.

Tehtaan pääluottamusmiehen huoneessa istuu kaksi kaupunginvaltuutettua, jotka pohtivat yt-neuvotteluiden merkitystä. Pääluottamusmies Jouko Aitonurmi, 49, aloitti tehtaalla vuonna 1984. Hän on SDP:n valtuutettu. Tomi Vainio, 42, edustaa valtuustossa perussuomalaisia. Aitonurmi muistelee, että edellinenkin lama oli kova: vuonna 1991 lopetettiin sellutehdas, saha ja puutyötehdas. Yhtyneet saneerasi 700 työpaikkaa. Mutta siitä noustiin.

Vuonna 1998 näytti oikein hyvältä: maa nousi edellisestä lamasta, talous kasvoi ja lakkautetun sellutehtaan tilalle rakennettiin uusi Metsä Rauman sellutehdas, nykyinen Metsä Fiber. Silloin käynnistyi myös Rauman neloskone, joka on viimeinen mitä Suomeen tehtiin. Sitten asiat alkoivat muuttua.

– Vuonna 2005 alkoi työsulku ja seuraavana vuonna UPM saneerasi. Voikkaan alasajon prosessi alkoi. Siitä alkaen on ollut jatkuvia vähennyksiä, Aitonurmi muistelee.

– Tulin tehtaalle 26-vuotiaana vuonna 1997. Silloin meni hyvin. Vaimokin muistelee, kuinka tulin kotiin usein niin, että naureskelin ja kerroin työpaikan tapahtumista ja kuka mitäkin oli kelle sanonut. Silloin tuntui hienolta olla täällä töissä! Mutta kun ajat kovenivat, tunnelma muuttui, Vainio puolestaan kuvailee.

Piinaavan pitkä odotus

Nyt on porukasta osa pihalla, valvomossakin on vähemmän väkeä. Työ ei vähene, työmäärä pikemminkin nousee.

– Fyysisesti tämä ei ole muuttunut kovin paljon, mutta henkinen muutos on suuri. Tulevaisuudesta ei ole tietoa. Kun kaverit kyselevät, miten tehtaalla menee, vastataan että “hyvä kun ei juuri nyt ole yt:tä”. Se vaikuttaa väkisinkin tunnelmaan ja siihen, miten töitä tehdään. Hyvinä aikoina tehtiin mielellään ylimääräistäkin, että homma varmasti toimisi. Nyt ei niinkään. Tunnelma vaikuttaa asioihin tahtomattakin – vaikka kuinka olemme tyytyväisiä, että työtä on, Vainio myöntää.

Yt on pitkä prosessi. Neuvottelut voivat kestää 2-3 kuukautta. Sitten tulee päätös, jonka tarkkaa vaikutusta kunkin työhön ei vielä tiedetä. Kun irtisanomiset tulevat, vanhojen työntekijöiden työntekovelvollisuus kestää vielä kuusi kuukautta. Yhteensä näihin tuskiin kuluu yhdeksän kuukautta. Se on pitkä aika.

Työntekijöiden määrä puolittui

UPM työllistää Raumalla nyt puolet vähemmän kuin 15 vuotta sitten: 1990-luvun lopussa työntekijöitä oli noin 1 240, nyt 630. Se merkitsee työmäärän ja työtehtävien määrän lisääntymistä.

– Työtä on kierrätetty. Pitää opetella useampia erilaisia tehtäviä. Se on toisaalta hyväkin, kun se tuo vaihtelua. Jos joku kieltäytyy kierrätyksestä, käytettävyys kärsii ja näin hän voi olla heikommilla seuraavissa YT-neuvotteluissa, eli ei kannata kieltäytyä, vaikka työkuorma kasvaakin, Vainio toteaa.

– Ilman työntekijöiden uudenlaista isoa joustoa tällainen ei olisi ollut mahdollista. Työtehtävien rajaviivoja on poistettu: teemme paljon erilaisia töitä ja eri tavalla kuin ennen, mikä onnistuu koulutuksen avulla, Aitonurmi kertoo.

Kolmoskoneelle esitettiin uutta työtä

Jatkuvan osallistumisen jälkeen koneiden sulkeminen tuntuu ikävältä Eikö mikään riitä? Aitonurmen mukaan UPM Rauman kolmoskoneen sulkeminen oli yllätys: se tuotti voittoa koko ajan ja toimi hyvin. Mutta isoa kuvaa se ei muuta: paperin kulutus laskee Euroopassa koko ajan. Vaikka maailmalla kulutus nouseekin. Mutta kysyntä ei kohdistu Suomeen: uusi paperi tehdään markkinoiden keskellä ja kierrätysmateriaalista. Suomi on syrjässä saaressa.

– Esitimme koneen muuntamista tarrapohjapaperin tuotantoon. Mutta UPM suunnittelee jo tarrakoneen tekemistä Kiinaan. Omistajat eivät tahtoneet enää sijoittaa Rauman tehtaaseen niin, että pysyisimme kilpailukykyisinä, Aitonurmi kertoo.

– Iso riski on, että jos kulutus laskee ja lama jatkuu, paperikoneita voi pysähtyä lisääkin. Eurooppalaiset tekevät paperia kierrätyskuidusta markkinoiden keskellä, kun me teemme sitä neitseellisestä, kalliista materiaalista kaukaisten laivayhteyksien takana. Rikkidirektiivi voi kaataa tehtaita jo yksinkin. Windfall- ja sähköveron muodossa annamme liikaa tasoitusta kilpailijoille, Aitonurmi moittii.

– Suomen pitäisi ruveta huolehtimaan jo omista asioistaan ihan itsekkäästi eikä työntää rahoja vaan Kreikkaan ja rahastoihin, Vainio vahvistaa.

Aitonurmi kehottaa ottamaan mallia kilpailevista EU-maista, jotka vetävät kotiin päin ihan sallituilla keinoilla: Suomessa sellutehdas maksaa sähköveroa sähköstä, jonka se tuottaa jäteliemillä ja hakkeella.

– Saksassa tällaista biosähköä tuettaisiin kuin tuulisähköä, Aitonurmi kertoo.

Miesten mielestä hallitukselta on puuttunut kokonaisvaltainen käsitys teollisuuspolitiikan suunnasta: siitä, mistä raha tähän maahan tulee Vihreillä, saastumista estävillä veroilla on haitattu teollisuuden toimintaa, eikä vanhan teollisuuden moitteita ole kuultu, vaikka asiasta on pyritty pitämään ääntä. 2000-luvulla näytti savupiipputeollisuus jo vanhanaikaiselta. Mutta nyt kaatuvat jo uudetkin kivijalat. Pitäisi muistaa, mistä raha tulee tähän kansantalouteen, teollisuuden työpaikka pitää yllä jopa viittä muuta työpaikkaa, Aitonurmi pohtii.

– Ajateltiin, että teollisuus sopeutuu. Mutta se ei sopeudu Suomessa, Vainio toteaa.

Raskas vuosi myös johtajalle

UPM:n Rauman tehtaan johtaja Kari Pasanen kertoo vuoden olleen raskas myös johtajalle ja ankara pettymys raumalaisille. Hän yllättyi itsekin johdon päätöksestä lakkauttaa kolmoskone, johon uskottiin vankasti. Että tulevaisuus voitaisiin turvata olemalla itse tehokkaita ja tekemällä kaikki kilpailukyvyn eteen: työvoima on puolittunut viime vuosina, tuottavuus noussut, kustannukset alentuneet ja henkilökunta on ollut mukana muutoksessa. Yhteistyö, keskustelu ja henki on yhä ollut hyvä.

– Rauman paperikone kolmosen lakkauttamisen jälkeen oli hätähuuto vientiteollisuuden ja sen kilpailukyvyn edellytysten puolesta paikallaan. Se konkretisoi, että omistajat ja yhtiön ylin johto ei halua enää investoida olemassa oleviin kotimaisiin konelinjoihin ja tehtaisiin, jotta ne pysyisivät kilpailukykyisinä maailman markkinoilla, koska ulkomaisten tehtaiden toimintaedellytykset ovat selvästi paremmat. Ilman investointeja teollisuus näivettyy, Pasanen muistuttaa.

– Ylikapasiteettitilanteessa kyse on eloonjäämiskamppailusta. Lopetuspäätökset kohdistuvat todennäköisesti maahan, jossa teollisuudella on huonommat toimintaedellytykset, huonompi kannattavuus ja kilpailijoita huonommat tulevaisuuden näkymät, eli Suomeen.

Vientiteollisuutta ei arvosteta

Pasanen painottaa, ettei tämä ole leikkiä eikä katteetonta uhkailua, vaan normaalia liike-elämän toimintaa. Ja vaikka teollisuuden kilpailukykyä on huononnettu erilaisilla veroilla ja maksuilla, niin lisää on tulossa, eikä se tunnu kiinnostavan ketään niin paljon, että asiat todella muuttuisivat.

– Puhuessani poliitikkojenkin kanssa olen huomannut, kuinka kansantalouden ymmärtäminen on tosi heikolla tasolla: millä tämä maa elää? Ei leikkaamalla toistemme hiuksia, vaan investoimalla vientiin ja nostamalla tuotteidemme jalostusarvoa. Hyödyntämällä osaamistamme ja luonnonvarojamme, tekemällä tuotteita, jotka kiinnostavat ulkomailla, joita viedään ja pidetään näin vaihtotase kunnossa. Onko tämä on niin yksinkertainen asia, ettei sitä sen takia ymmärretä?

Vientiteollisuutta ei arvosteta, päinvastoin sitä mollataan ja rasitetaan lisää, Pasanen näkee.

– Puhun nyt tehtaanmiehen äänellä. Olemme puhuneet asioista myös pääluottamusmies Jouko Aitonurmen kanssa ja voin sanoa, että meillä on täysin yhteneväinen huoli näistä asioista, Pasanen kertoo.

Kilpailijamailla paremmat toimintaedellytykset

Pasanen muistuttaa, että myös työmarkkina-asioissa pitää tunnustaa nöyrästi tosiasioita. Tehtaan työntekijöillä on myös suuri vastuu siitä, että tehtaat pidetään sisäisesti kilpailukykyisinä: että laatu, osaaminen, kilpailukyky ja joustavuus pysyvät kunnossa. Näin ei paperi ole auringonlaskun ala. Hän painottaa myös, ettei teollisuus pyydä tukia, vaan vastaavia toimintaedellytyksiä kuin kilpailijamailla on. Kyse on suhteellisesta kilpailukyvystä: jos ulkomaille tulee samat rasitukset, ei siinä mitään. Mutta ylimääräisiä rasituksia ei saisi olla.

– Kuitenkin, jos muualla tuetaan niin miksei myös Suomessa, esimerkkinä vihreän sähkön tuotantotuet, joita maksetaan monissa maissa. Suomi tarvitsee teollisuuspolitiikan, Pasanen vaatii.

Myös luonnolliset rasitukset, kuten pitkä välimatka, pitäisi huomioida. Rikkidirektiivi saattaa lisätä kustannuksia 20 miljoonaa euroa vuodessa yhdellä tehtaalla. Ja muistaa, että teollinen työpaikka työllistää 3-5 muuta työntekijää. Kolmoskoneen lakkautus saattoi viedä näin 300-400 työpaikkaa Raumalta.

Onko teollisuudella aikaa odottaa kahta vuotta? Tarvitaanko hajotusvaalit?

– Vaalit ovat aina kansalle mahdollisuus vaikuttaa. Hallituksen todelliset teot ratkaisevat – mutta meillä ei ole aikaa odottaa kahta vuotta, Pasanen toteaa.

Kuva: Perussuomalaisten Tomi Vainio ja pääluottamusmies, SDP:n Jouko Aitonurmi.

Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 11/2013 -lehdessä.