Paljastuksia punavihreästä kuplasta – vihreät arvot jylläävät toimituksissa

Arvokonservatiiviset joutuvat pitämään toimituksissa matalaa profiilia. Punavihreä kupla –kirjan tehnyt Marko Hamilo kirjoittaa toimittajien kokemuksista.

Kirjoitin ajatuspaja Suomen Perustalle kesäkuussa julkaistun raportin “Punavihreä kupla – Perussuomalaiset ja media”. Sain raportista palautetta arvokonservatiivisilta toimittajakollegoiltani, jotka ovat itse kokeneet toimitusten punavihreän ilmapiirin ahdistavan yksiulotteisena. Ymmärrettävästi useimmat kollegani eivät halua tuoda kokemuksiaan esiin omilla nimillään.

Helsingin Sanomissa eri osastoilla useiden vuosien ajan toimittajana työskennellyt, nyt viestintätehtävissä toimiva Annakaisa Mänttäri kertoo keskustelleensa valtamedian poliittisesta asennoitumisesta muutaman mediaa tiiviisti seuraavan rivilukijan kanssa. Toimittajan mukaan kaikkien näiden mielestä oli selvää, että asia on juuri niin kuin raportissani sanotaan.

– En usko, että monikaan Sanomissa työskentelevä on valmis tätä ilmiötä tunnustamaan. Monellehan se on se ainoa todellisuus, jossa on koskaan elänyt. Ei sellaista varmaankaan helposti tunnista minkäänlaiseksi ilmiöksi, Mänttäri kirjoitti sähköpostipalautteessa.

Hän koki olleensa ajatustensa kanssa siinä määrin yksin, ettei erilainen ajattelutapa tullut koskaan edes puheeksi kenenkään kanssa.

Raportissani totesin, että tutkimustiedon mukaan tyypillisten punavihreiden nuorten rivitoimittajien ohella toimituksissa on myös talousoikeistolaisempia, varsinkin päällikköasemassa työskenteleviä toimittajia, jotka kuitenkin jakavat arvoliberalismin punavihreiden kanssa. Mänttäri vahvistaa tämän.

– Moni sellainen kollega, joka vaikutti jollakin tapaa ei-vasemmistolaisesti ajattelevalta, oli kuitenkin arvoiltaan hyvin liberaali ja siinä mielessä valtavirtaa, toisin kuin minä.

Yksi kipupisteistä oli Helsingin Sanomien voimakas sitoutuminen feminismiin.

– Naisen rooli vanhempana on yksi keskeisiä kysymyksiä, joissa oma ajatteluni erosi HS:n toimituksessa vallitsevasta linjasta. Yritin useissa yhteyksissä osallistua perhevapaiden jakamisesta käytävään keskusteluun kertomalla, että monissa perheissä hoitovapaata pitää nainen yksinkertaisesti siitä syystä, että naiset usein saavat pienempää palkkaa kuin puolisonsa. HS-kollegat esimiestä myöten olivat sitä mieltä, ettei se pidä paikkaansa. Ja jos pitäisikin, tilanne pitäisi korjata nimenomaan sillä, että naisten sijasta miehet pitäisivät perhevapaita. En sitten tiedä, kuka lainanlyhennystensä kanssa painiskeleva on valmis ideologisista syistä tällaiseksi tienraivaajaksi, jotta naisten yleinen palkkakehitys kääntyisi nousuun, Mänttäri sanoo.

Helsingin Sanomien edistyksellisyys seksuaalisuuden alalla eli jatkuva homorummutus tuli tutuksi myös minulle. Työskentelin Hesarissa vuoteen 2007 asti eli samoihin aikoihin kuin edellä siteeraamani kollegani. Kirjoitin tiedesivuille kerran jutun otsikolla “Virtuaalinen seksi saa yhä kummallisempia muotoja”. Juttu käsitteli Second Life -pelimaailmaa, jossa ihmiset vuorovaikuttavat graafisten hahmojen, avatarien välityksellä. Tuolloin, vuonna 2006, uutinen oli se, että jotkut pelaajat olivat ohjelmoineet avatareilleen sukuelimet ja seksikkäitä asuja.

– He olivat koodanneet hahmot harrastamaan animoitua kyberseksiä tuttujen ja ventovieraiden avatarien kanssa. Henkeäsalpaavan laaja kirjo erilaisten fetissien ympärille muodostuneita yhteisöjä kukoistaa Second Lifen metaversumissa, kirjoitin jutussani.

Päätin juttuni mielestäni poliittisesti korrektisti: “Todellinen ja virtuaalinen seksuaalisuus voivat yhdistyä toisellakin tavalla. Jotkut homot ja biseksuaalit ovat näet kokeilleet kaapista ulos tulemista virtuaalisesti ennen kuin yrittävät sitä oikeasti.”

Oletin, että tällainen fetissien ja seksivähemmistöjen kaapista ulostulon hehkutus saattaisi synnyttää kitkerää lukijapalautetta konservatiivisen lukijakunnan taholta. Uskoin kuitenkin toimituksen johdon olevan puolellani, vaikka jopa omasta mielestäni olin seksuaaliliberalismin hehkutuksessani ehkä jo hieman lapsellinen.

En ollut uskoa silmiäni, kun toimituspäällikkö kirjoitti toimituksen johdon aamupalautteessa jutustani, että otsikointini “seksuaalisista kummallisuuksista” olisi ollut seksivähemmistöjä halventava.

Niihin aikoihin ymmärsin, että Helsingin Sanomien “liberalismi” ei ollut enää klassiseen liberalismiin sisältyvää suvaitsevaisuutta omasta poikkeavia arvoja kohtaan, vaan uskonto, jota ei sovi kyseenalaistaa. Mänttäri ymmärtää, mistä puhun.

“Minua oudoksutti erilaisten seksuaalisten poikkeavuuksien jatkuva esiintuominen. Jos jutussa oli haastateltavina esimerkiksi neljä pariskuntaa, kehotettiin yleensä etsimään mukaan myös homo- tai lesbopari. Minusta tuntui, että mitä erikoisempi poikkeavuus, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ihminen päätyi Torstai-liitteen henkilöhaastatteluun”, Mänttäri kertoo.

– Kun Riikka Venäläinen tuli päätoimittajaksi, linjaa reivattiin, myös lukijapalautteen takia,  vähän normaalimpaan suuntaan. Silloin alettiin kiinnittää huomiota siihen, ettei friikkiosasto saisi liian paljon painoarvoa lehden sisällössä, ja että tavallinen Volvollaan töihin autoileva espoolainenkin voisi lukea lehtensä ilman, että tuntee itsensä jotenkin huonoksi ihmiseksi. Kaikki eivät tästä linjauksesta ilahtuneet, Mänttäri jatkaa.

Olen istunut Helsingin Sanomien ja muiden välineiden toimittajien kanssa lukemattomia kertoja palavereissa ja kapakoissa. Näissä keskusteluissa on käynyt moneen kertaan ilmi, että vihreiden kannattaminen on jonkinlainen oletusarvo, jota ei tarvitse erikseen perustella.

Mänttäri on samaa mieltä: “Poliittisiin kantoihin liittyen mieleeni on jäänyt se, kun joidenkin vaalien alla silloinen taloustoimituksen uutispäällikkö mainitsi, ettei ole vielä päättänyt ketä äänestää, mutta ‘tietenkin jotakin vihreää tai vasemmistoliittolaista’. Tämä lisäys ei ollut mikään huomiota herättänyt tunnustus, vaan sivumennen sanottu toteamus ikään kuin siltä varalta, ettei joku tietäisi, mitä puolueita nyt ylipäänsä on ok äänestää.”

Mänttäri on yleensä äänestänyt kokoomusta, vaikka sen sanominen rivikollegoille olisi hänen mukaansa vaatinut vielä kymmenen vuotta sitten aikamoista rohkeutta.

– Sitä mukaa, kun perussuomalaisten kannatus kasvoi, puolue pääsi hiljalleen kollegojen pilkan pääkohteeksi ohi kokoomuksen ja keskustan. Viimeisinä vuosina Hesarissa uskalsin jo joillekin mainita, mitä puoluetta olen äänestänyt. Jos olisin äänestänyt perussuomalaisia, en missään oloissa olisi uskaltanut kertoa siitä kenellekään.

Kirjoitin raportissani, ettei journalismin punavihreän agendan taustalla ole mikään toimituksien johtotehtävissä työskentelevien salaliitto ja käskytys, vaan journalismin sisältö lähinnä vain heijastelee toimittajien keskimääräistä arvomaailmaa, maailmankuvaa ja ennakkoluuloja.

Yleisradiossa työskentelevän toimittajan mukaan jokainen on Ylessäkin teoriassa vapaa kirjoittamaan mistä tahansa aiheesta mistä tahansa näkökulmasta, kunhan käsittely on Journalistin ohjeiden ja Ylen eettisten ohjeiden mukaista.

– En muista, milloin jokin hyvin perusteltu idea olisi torpattu ideologisista saati joistain näennäisen mielivaltaisista syistä. Varsinainen ongelma piileekin siinä, että kaikkia ideoita ei koskaan edes esitetä. Kun suuri osa toimituksesta koostuu arvomaailmaltaan vasemmistolaisista tekijöistä – joista moni on kaiken lisäksi tottunut toitottamaan mielipiteitään kovaan ääneen – on selvää, että rajusti erilaisia arvoja kannattavat pysyvät usein hiljaa. Ja jos jälkimmäiset eivät saa suutaan auki avokonttorissa tai edes kahvipöydissä, on turha kuvitella heidän äänensä kuuluvan juttuvalinnoissa ja käsittelytavoissa.

Yleisradion toimittajan mielestä tämä on äärimmäisen huolestuttavaa.

– Mitä eri puolueisiin tulee, on mielestäni aivan perusteltua tulkita, että toimituksessamme perussuomalaisia pidetään yleisesti rasisteina. Kirkkaimmin asenne tulee ilmi suhtautumisessa yksittäisiin henkilöihin. Usein on aivan sama, mitä esimerkiksi Jussi Halla-aho todella sanoo: lähes kaikki luetaan joka tapauksessa rasistisena populismina, eikä viestiä oteta vakavasti. Jos joku rohkenee tarttua asiaan ja kehottaa sivuuttamaan vähä-älyiset ad hominemit, saa tyypillisesti vastaukseksi vaivautuneen hiljaisuuden. Veikkaan, että aika moni tällaisia sananvaihtoja vierestä hiljaa seuraava pelkää leimakirvestä eikä siksi avaa suutaan koskaan.

Kyse ei ole vain uutisointiin liitetystä negatiivisesta tunnelatauksesta, vaan usein jutut ovat asiasisällöltään kerta kaikkiaan virheellisiä ja valheellisia.

– Edelliseen liittyvä, toinen selkeä kipupiste löytyy suhtautumisesta ihmisryhmiin. Heikoimmiksi ja uhatuimmiksi miellettyjen ryhmien puolustaminen on viety niin pitkälle, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa. Faktat uhrataan pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan mutta sinisilmäisen ideologian alttarilla, Ylen toimittaja kertoo. Hänen mukaansa tämä näkyy karuimmin uutisoinnissa islamistisista terrori-iskuista ja maahanmuuttajien tekemistä rikoksista.

– Esimerkiksi heti Charlie Hebdon joukkomurhan jälkeen toimituksessa alettiin hirveässä hädässä huolehtia siitä, ettei kukaan vain nyt leimaisi ketään muslimia missään. Näkökulmia kirjoitettiin, televisioon marssitettiin Suomen muslimeja ja Jaakko Hämeen-Anttila pyörittämään samaa levyä: ‘Terrori-iskut eivät ole todellista islamia. Islam on rauhan uskonto.’ Vaikka Allahu akbar kaikui vielä korvissa, syyt iskuun haluttiin nähdä milloin kantaväestön rasismissa, milloin kolonialismin perinnössä tai häiriintyneiden yksilöiden mielenmaisemassa. Tapahtuma pyrittiin selittämään kaikella muulla paitsi ilmeisellä eli islamilla. Edellä mainittu pätee luonnollisesti myös maahanmuuttajien tekemiin rikoksiin Suomessa.

Yleisradion toimittajan mukaan tästä ilmapiiristä seuraa ikävää itsesensuuria.

– Tämä tietysti vaikuttaa uutisoinnin tasapuolisuuteen ja johtaa vääristyneeseen kokonaiskuvaan. Käytännössä siis vinoumat eivät synny pelkästään niiden juttujen sävystä, joita julkaistaan, vaan paljolti myös siitä, mitä ei julkaista.

Vuosikymmenien journalistisen uran tehneen toimittajan mukaan nuorten politiikan toimittajien joukossa työskentelee entisiä vihreiden aktiiveja, jotka nyt tekevät muka puolueetonta journalismia politiikasta:

“Koko sinä aikana, jona olen ollut toimittajana, en ole nähnyt niin vahvaa poliittista ilmapiiriä toimituksissa kuin vuoden 2011 vaalien jälkeen. Moni toimittaja on avoimesti persuvastainen, toimituksissa perussuomalaisille naureskellaan, heitä vähätellään ja heitä myös avoimesti vihataan.

Varsinkin Hesarilta näyttää karanneen täydellisesti mopo käsistä. Tämä näkyy nykyään ikävä kyllä myös toimituspäällikkötasolla ja lehdessä on toimittajia, jotka tuntuvat omistaneet koko vapaa-aikansa persujen oletetulla rasismilla reposteluun.

Muuallakin osataan. Toimittajien asenteellisuus näkyy monesti parhaiten ulospäin toimittajien sosiaalisen median käytöksestä. Persuille ilkutaan avoimesti, samat toimittajatahot keksivät jatkuvasti persuvitsejä, kauhistelevat puolueen toimijoita ja tykkäilevät toistensa persuvastaisista päivityksistä. Koko puolue arvotetaan hölmöimmän möläyttelijän mukaan. Selkääntaputteluja irtoaa, jos onnistuu tekemään jutun puolueesta siten, että he näyttävät mahdollisimman pässeiltä. Nämä toimittajat eivät varmaankaan mieti yhtään, miltä heidän touhunsa ulospäin näyttää. Tuskin he enää edes välittävät siitä. En ymmärrä, miten yhtä aikaa voi käyttäytyä tuolla tavalla ja toisaalta esiintyä neutraalina uutisoijana.”

Tämä kaikki siitä huolimatta, että esimerkiksi Ylen sosiaalisen median toimintaohjeissa todetaan: “1. Mieti, miten toimintasi sosiaalisessa mediassa vaikuttaa uskottavuuteesi Ylen työntekijänä. Et voi itse päättää, näytätkö muiden silmissä Ylen työntekijältä vai yksityishenkilöltä. 2. Punnitse, miten ilmaiset mielipiteesi: kyseenalaistavatko ne sinun tai Ylen luotettavuuden muiden silmissä.”

Raportissani Perussuomalaisten ja median suhteesta viittasin tutkimukseen, jonka mukaan nuoret politiikan toimittajat ovat luopuneet objektiivisuuden ihanteesta. Edellä siteerattu kokenut toimittaja jakaa tämän käsityksen.

– Mitä nuoremmista toimittajista puhutaan, sen räikeämpää tämä toiminta yleensä on. Vanhat toimittajat ovat tässä suhteessa reilumpia, mutta monesta nuoresta näkyy, että kantaaottavan journalismin tekemisessä ei ole enää mitään pidäkkeitä. Tuntuu siltä kuin 70-luvun puoluepoliittiset toimittajat olisivat taas ottaneet toimituksissa ohjat.

Jos keskusteluilmapiiri tuntuu nyt ahdistavalta, oli se vielä vähän aikaa sitten vielä enemmän yhdestä puusta veistetty, väittää “etelän mediassa” työskennellyt toimittaja:

– Näin yleisesti sanoisin, että se mitä mielipiteitä saa esittää, on huomattavasti muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana. Oikeastaan hidas muutos alkoi mielestäni jo ennen jytkyä, kun ensimmäisenä ilmestyi nämä miesasiamiesten kirjat ja sitten hännikäiset ja niin edelleen.

Ja sitten tuli jytky.

– Sen jälkeen se, miten puhutaan ja mitä saa sanoa, on laventunut eikä mielestäni ole yhtä ahdistava kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Persuja mielestäni on käsitelty viime aikoina lempeästi. En nyt siis allekirjoita, että puhavihreä hegemonia jyrää. Olen itse saanut tehdä kaikki ne jutut kaikista niistä näkökulmista, mitä olen halunnut.