Päivän pointti: Ylen väistyvän päätoimittajan Jouko Jokisen haastattelussa on kummallinen piirre: siinä ei ole sisältöä

Huomenna maanantaina on Jouko Jokisen, Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen vastaavan päätoimittajan viimeinen työpäivä. Seitsemän vuotta takana, ja tänään Yle julkaisi hänen jäähyväishaastattelunsa.

Se on aika erikoinen haastattelu.

Se on erikoinen, koska siinä ei oikeastaan ole sisältöä.

Toki Jouko Jokinen kertoo haastattelussa, että viime vuodet ovat olleet hektisiä. Joskus hän on saattanut suuttua.

Lisäksi hän toivoo, että on osannut tehdä johdonmukaisia päätöksiä ja onnistunut luomaan alaisille turvallisen olon ja että on antanut vastuuta. Tämä on kuitenkin täysin geneeristä jargonia. Kenellä ei viime vuosina olisi ollut kiire? Kuka ei välillä suuttuisi?

Saavutusten lista ei ole erityisen pitkä. Jokinen mainitsee Ylen aloittaneen kokeilun somalian- ja arabiankielisistä uutisista. Hän myös mainitsee tehneensä Aamulehdessä, ennen Yleen tuloaan päätöksen pyrkiä eroon sukupuolittuneista ammattinimikkeistä.

Siinä se.

Jäähyväishaastattelussa kaiketi yleensä käydään läpi yhteiskunnan muutosta, laajoja asioiden kaaria, Ylen strategiaa tai tarkoitusta. Journalismin periaatteita ja peruspilareita. Mitään tällaista ei haastattelussa ole. Toisaalta siinä vähäisessä määrässä kannanottoja, joita Jokinen on kautensa aikana julkaissut, ei tällaisia myöskään ole.

Ehkä journalismin periaatteet eivät ole kiinnostaneet Jokista.

Mitä siinä jäähyväishaastattelussa sitten on?

Noh, siinä käydään sen sijaan laajalti läpi Jokisen söhellyksiä. Ne antavat kuvaa sangen taitamattomasta ihmisestä, jolle journalistisen työn perusperiaatteet tai rutiinit eivät ole hanskassa:

1) Kun suuri yleisö älähti Aamulehden toimittaja Matti Kuuselan sepitteellisistä jutuista, Jouko Jokinen puolusteli entistä alaistaan toteamalla: “Sepitekin voi toimia journalismissa”.

No ei tietenkään voi. Ylen toiminnan ylivoimainen ykkösprioriteetti on vuosikymmenten ajan ollut luotettavuus. Päätoimittajan ei pitäisi sahata oksaa, jolla koko yhtiö istuu.

2) Kun Iltalehti pyysi Jokiselta kommenttia tähän käsittämättömään Matti Kuuselaa koskevaan lausuntoon, hän kieltäytyi haastattelusta, mutta totesi tästä huolimatta toimittajalle, että “hänen luottamuksensa Iltalehden ja Hesarin journalismiin on tällä hetkellä sangen matalalla”. IL-toimittaja tietenkin koosti tästä jutun, mikä ei sekään ollut Jokiselle mieleen.

Jokinen ei jostain syystä hahmottanut, että uutishaastatteluissa sanotut asiat voivat todellakin päätyä uutisiin. Miten tällainen tieto voi tulla uutena asiana koko Yleisradion uutistoiminnan ylimmälle päättäjälle?

3) Kolmas jäähyväishaastatteluun poimittu sekoilu koski tilannetta, jossa Jokinen vastaa Sanna Ukkolaa koskevaan lukijapalautteeseen “varsin värikkäin sanankääntein”. Jokisen teksti päätyi Ukkolalle, joka julkaisi sen, ja sai Jokisen kiukuttelemaan viestintäsalaisuudesta.

Jokinen ei näytä ymmärtävän myöskään viestintäsalaisuuden käsitettä.

Tuota tuota.

Kuluneen seitsemän vuoden aikana läntisen maailman mediainstitutuutioita – Suomenkin – on kohdannut ennennäkemätön turbulenssi. XR/Elokapina, ympäristöhysteria, Woke, Black Lives Matter, DEI, #metoo, intersektionaalisuus, rotuetuoikeudet, seksuaalivähemmistöt, turvalliset tilat jne ovat ravistelleet toimitusten peruspilareita.

Jokaisessa kulttuurisodan kahakassa Yleisradio on Jouko Jokisen kaudella valinnut äärivasemmiston kaikkein räyhäkkäimmän linjan.

Hänen aikanaan elokuvaohjaaja Aku Louhimies marssitettiin #metoo-mestauslavalle, vaikkei hän ollut seksuaalisesti häirinnyt ketään. Mutta Suomen nyt vain piti saada oma korkean profiilin tapaus.

Yle on omaksunut sellaisenaan laitavasemmiston ajatuspajoissa konseptoidun all-male-panel-torjunnan, etuoikeuksien tunnistamisen käsitteen, turvallisemman tilan konseptin, DEI:n ja perinteisten sukupuoliroolien orwellilaisen häivyttämisen. Yle on false-balance-periaatteeseen nojaten poistanut opponentit pitkäksi aikaa erilaisista keskusteluohjelmista ja antanut aktivisteille määrättömästi ruutu- ja radioaaltoaikaa. Kovan linjan nuoret aktivistit on nostettu ruutuun. Analyyttiset pohdiskelijat on poistettu ruudusta. Jokinen on itse poseerannut Elokapinan tapahtumassa – antaen järjestäytyneelle lain rikkojalle kasvonsa ja yhtiönsä kasvot. Järjen tilalle on tullut kiihko ja paatos. Ylen muutos Jouko Jokisen aikana on kammottava.

On kuvaavaa, ettei hän viitsi läksiäishaastattelussaan edes mainita tätä muutosta, saati sitten analysoida sitä. Mutta eipä hän ole näitä asioita periaatteellisella tasolla koskaan aiemminkaan käynyt lävitse.

Kaikkien näiden vuosien aikana hän ei ole joko havainnut tai ymmärtänyt sitä muutosta, jonka hän on Ylessä antanut tapahtua. Hän on päästänyt höyrähtäneen keskijohdon puuhamaan omiaan, ilman minkäänlaista kontrollia.

Hän on antanut työntekijöidensä sekoilla ennenkuulumattomalla tavalla, ovat he sitten yleisövuorovaikutuksen päälliköitä tai uutispäätoimittajia.

Hän on antanut Ylen toimituksen politisoitua rajusti.

Itselleni ehkä kaikkein rajuin pettymys oli havaita, miten Yle viritti oman vaalikoneensa suosimaan omaa poliittista viiteryhmäänsä.

Edellinen päätoimittaja Atte Jääskeläinen sentään yritti.

Jokinen ei edes yritä. Yleä ei ole johdettu ammattimaisesti seitsemään vuoteen, ja sen takia mediayhtiö on niin läpikotaisesti sekaisin.