PÄIVÄN POINTTI | Päätoimittaja Matias Turkkila kirjoittaa Helsingin Sanomat vs Wille Rydman -tapauksesta.
HS-päätoimittaja Erja Yläjärvi on kohtuullisen skarppi tyyppi, mutta Rydman-tapauksessa hän puhuu soopaa. Niin käy usein ihmisille, jotka puhuvat omassa asiassaan.
Tapaus Wille Rydman on mennyt pahasti Helsingin Sanomien ihon alle. Jutussa ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse tavanomaisesta journalismista, vaan asia on muuttunut kunnia- ja uskottavuuskysymykseksi.
Yläjärvi väittää, että koska syytettä ei nostettu, tämä OSOITTAA sen, että Rydmania koskeva HS-juttu piti paikkansa. Ei asia näin tietenkään mene. Asian toteavat ääneen lakiproffat Matti Tolvanen ja Tatu Hyttinen.
Heiltä kysyttiin. ”Ottiko syyttäjä kantaa siihen, pitääkö HS:n juttu jokaista lausetta myöten paikkansa?”
Tolvanen vastasi: ”Siihen syyttäjä ei tietenkään ottanut kantaa.”
Hyttinen: ”Tällaista tulkintaa syyttäjän päätöksistä ei voi tehdä.”
Omaa pohdintaa:
HS koosti lokajuttuaan kuukausien ajan. Se koosti juttunsa pelkästään Rydmania koskevista negatiivisista väitteistä ja jätti pois kaiken, mikä olisi tukenut Rydmanin kantaa. Esimerkiksi Binga Tupamäen Rydmania tukevat kommentit sivuutettiin täysin. Lopuksi kokonaisuutta paisuteltiin rajuilla spekulaatioilla. Antoiko uutisointi oikean kuvan asiasta? Ei tietenkään antanut, vaan tarkoituksellisen yksipuolisen. Koko sotku on lähtökohtaisesti Rydmanin katkeran ex-tyttöystävän kosto.
Journalismilla on suomalaisessa kansanvallassa erityinen tehtävä – poliitikkojen valvonta. Tämä on erittäin tärkeä tehtävä, ja sen suojaamiseksi on pystytetty erilaisia suojarakenteita. Nämä ovat demokratian kannalta keskeisiä. Maailman pimimpien kolkkien despotioissa tällaisia rakenteita ei ole, joten poliitikkojen on helppo hiljentää journalistinen kritiikki.
Suomi haluaa, että journalisteilla on laaja toimintavapaus. Näin asian kuuluu olla.
Mutta kaikella on kääntöpuolensa. Ne journalistiset suojamekanismit, joiden tehtävänä on turvata journalistien asema, mahdollistavat karkeankin vilungin.
Kun poliitikko nostaa kunnianloukkauskanteen toimittajaa vastaan, on syyte- ja tuomiokynnys äärimmäisen korkealla.
Syyttäjän tutkimuskynnys ylittyi HS:n väitteiden osalta. Tämä antaa ilmeisellä tavalla viitteitä siitä, että HS:n Rydman-lokatekstissä oli poikkeuksellisia elementtejä.
Mutta riittikö HS:n maalailu oikeudenkäyntiin asti? Ei riittänyt.
Suomalaisilla poliitiikoilla ei ole tosiasiallista suojaa virheelliseltä uutisoinnilta. En sano, että tämä on hyvä tai huono asia. Näin asia vain on.
Faktavirheet on helppoa saada oikaistuksi, mutta medioiden poliitikoista välittämiä negatiivisia mielikuvia on käytännön syistä mahdotonta saada oikaistuksi. Oikeusjärjestelmän kautta ei puututa erittäin räikeisiinkään ylilyönteihin.
Toimittajien mielipiteitä tai heidän luomiaan mielikuvia ei tarvitse oikaista.
Julkisen sanan neuvosto ei käytännössä koskaan asetu poliitikkojen puolelle, omaa ammattikuntaansa vastaan.
Jos media haluaa maalata ilmeisen valheellista kuvaa siitä, että korkea poliitikko haluaa tappaa/jahdata/syödä lapsia, se voi sen tehdä. Tosiasiallista laillista suojaa ei poliitikoilla ole.
Asetelma mahdollistaa karkeankin valehtelun ja fantastisten mielikuvien luonnin. Ja kuten vanha sanonta osuvasti toteaa: tilaisuus tekee varkaan.
Toisaalta: poliitikoilla on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet itsensä puolustamiseen.
HS vastaan Wille Rydman -tapauksen lopputulemaksi näyttäisi jäävän se, että:
a) HS sai alkuperäiselle lokajutulleen paljon lukijoita sekä
b) roimasti kritiikkiä,
c) kumpaakaan osapuolta ei viety oikeussaliin,
d) Rydman nousi ministeriksi,
e) silloinen päätoimittaja Kaius Niemi lohtukännäsi itsensä useiden päällekkäisten kohujen takia itsensä ex-päätoimittajaksi,
f) HS:n tutkivaan tiimiin kuuluvan Samuli Suonpään ankara rikoshistoria paljastui Suomen Uutisten skuupin myötä, eikä hänen juttujaan ole sen koomin enää Hesarissa näkynyt.
Sen pituinen se.
MATIAS TURKKILA