Päätoimittajalta: Setämies vs violettitukka

EU-vaalit. PS teki hyvän tuloksen, ja kasvatti ääniosuuttaan edellisestä. Mutta miten tulosta tulkitaan Suomen mediassa? Odotustenmukaisesti, tietenkin. Paljon juttua Vihreästä Aallosta, paljon juttuja Euroopan hajottajien ja ääriliikkeiden tappiosta kaikkialla Euroopassa.

On tietenkin totta, että vihreät pärjäsivät monessa paikassa hyvin, mutta se on vain osatotuus. Suuren maailman neutraalit lehdet toteavat melko ykskantaan: vihreät voittivat, mutta myös populistit voittivat.

Truth, the whole truth and nothing but the truth, sanotaan aina lakisarjoissa. Totuus, koko totuus eikä mitään muuta kuin totuus. Siinä olisi erinomainen ohjenuora osatotuusmedialle.

Vaalien alla puhuttiin paljon Venäjä-yhteyksistä, vihapuheesta, Euroopan hajottajista, vaalivaikuttamisesta ja sen sellaisesta.

Jonkin verran puhuttiin myös tasa-arvosta, vaikka kenelläkään ei tunnu olevan enää tarkkaa käsitystä siitä, mitä termillä tarkoitetaan. Onko eurovaaleissa eniten ääniä saaneen Eero Heinäluoman syrjääntyöntely komissaariasiassa tasa-arvoista? Entä onko vihreiden eduskuntaryhmän valtava naisenemmistö tasa-arvoinen? Vaikeaa sanoa, koska tasa-arvo-sana näyttää olevan uudelleenkoodattu. Sanalla on useita, keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Tasa-arvo tarkoittaa suvaitsevaisissa piireissä nykyään samaa kuin naisenemmistö, naisdominanssi tai miessyrjintä.

Suomalaisten sanavarastoon juurrutetaan tällä hetkellä vihapuhe-sanaa. Ei ole enää tuohtuneita kansalaisia, on pelkkää vihapuhetta. Ikävä kyllä vihapuheen piiriin on saatella kaikenlainen kritiikki, joka kohdistuu poliittiseen järjestelmään. Ärsyttääkö ylikireä liikenteenvalvonta? Varo sanojasi, älä vihapuhu. Ottaako vallansiirto EU:lle päähän? Älä syyllisty vihapuheeseen.

Tässä tekstissä on paljon kursiivilla kirjoitettuja sanoja. Kursiivisanat ovat esimerkkejä siitä, miten ajattelua uudelleenkehystetään tarkkaan harkituilla sanavalinoilla.

Kehys tarkoittaa ajatusta, tapaa tulkita maailmaa. Se, joka haluaa muuttaa maailmaa, kehystää ihmisten mielet uudelleen. Näitä uusia kehyksiä nikkaroidaan median, ajatuspajojen, lobbareiden ja spin-doctorien pajoissa. Mitä korkeampi poliitikko, sen useampia uudelleenkehystyksiä hänen puheensa syvärakenteissa vilisee. Voinemme esimerkiksi luottaa siihen, ettei Jyrki Katainen puheesta lipsahda julkisesti puhuessaan ainoatakaan lausetta, jonka tarkoituksena ei olisi muuttaa ihmisten ajattelua. Ei ihmisten parhaaksi, vaan Kataisen omien viiteryhmien parhaaksi.

Uudelleenkehystäminen on tyypillisesti ammattilaisten suunnittelemaa ja jalkauttamaa. Uuteen ajatteluun tarvitaan uusi kieli. Näin toteaa Berkeleyn yliopistossa professorina toiminut kognitiotieteilijä George Lakoff kirjassaan Don’t think of an Elephant (suom: Älä ajattele elefanttia).

Äskettäin feministinen ajatuspaja laski liikkeelle ajatuksen siitä, että, että all-male-panel on huono asia. Idea levisi nopeasti, ja muutos tapahtui kuin taikaiskusta. Ajatusta miespaneelin käyttökelvottomuudesta ei kyseenalaisteta. Ehkä pitäisi, sillä muutoksella on ikävä sivuvaikutus: setämiehet (lue: kokeneet analyyttiset vanhemmat miehet) viskataan pihalle julkisesta keskustelusta, tilalle nostetaan kokemusasiantuntijoita (lue: läpipolitisoituneita violettitukkaisia tyttöjä).

Miksi all-male-panel- ja setämies-käsitteet ovat olemassa? Koska Suomessa on meneillään vallansiirto – valta siirtyy kovissa tieteissä ansioitumattomille naisille. Välineenä käytetään innovatiivisia uussanoja sekä viestin kuljettajaa, mediaa. Kuten Lakoff huomauttaa, uudesta kehyksestä ei ole hyötyä, ellei ole olemassa mekanismia sen välittämiseksi. Suomen johtavasta kehystenvälittäjän asemasta kilpailevat HS ja Yle.

Ladatun uussanan käyttämiseen haksahtava ihminen tekee tahtomattaan tilaa uudelle kehykselle. Jokainen kerta, kun käytät tosissasi sanoja ”vihapuhe”, ”metoo” tai ”arvopohja”, osallistut poliittiseen projektiin.

On myös negatiivisia kehyksiä, joita media mielellään vahvistaa. Liberaali media käyttää populisteja koskevissa tarinoissaan jatkuvasti samaa kehystystä: jutun alussa vihjataan tai sanotaan suoraan, että nyt äänessä ovat pahat, vihamieliset, Venäjämieliset, uusnatsihenkiset tahot. Tällä tavoin media yrittää antaa katsojalle ”rokotuksen” sitä vastaan, mitä populisti kertoo. Seuraavaksi media toistaa populistin viestin, ja lopuksi antaa jonkun sopivan asiantuntijansa sanoa, että populisti oli väärässä.

Tämä kuvio toistuu kerta toisensa jälkeen. Politisoitunut media ei mielellään päästä ”populistia” ääneen ilman alkukehystystä ja loppulyttäämistä. Poikkeuksena ovat tilanteet, joissa populisti itse kämmää ja tekee asioita, jotka ovat omiaan vahvistamaan haluttua kehystä.

Median tehtävänä ei ole enää pitkään aikaan ollut tiedonvälitys vaan oikeanlainen kehystys – maailman muuttaminen hienovaraisilla kielen keinoilla ja sääntelemällä sitä, mistä puhutaan, ja ennen kaikkea sitä, mistä ei puhuta.

MATIAS TURKKILA