Pääkirjoitus: Kyky kilpailla

Hutchison Whampoa ja Jardine Matheson. Tiedätkö, mitä ne ovat?

Viiden pisteen vihje: ne sijaitsevat maailman kilpailukykyisimmässä maassa. Yhden pisteen vihje: ne eivät ole pieniä. Ja se vastaus: nimet kuuluvat kahdelle Hongkongin suurimmalle yritykselle. Molemmat ovat monialayhtiöitä ja suurtyöllistäjiä, molemmissa on henkilöstöä yli 200 000. Kaukaisen itämaan talousvetureita, kilpailukyvyn ihmelapsia. Mistä moisia meillekin?

Kilpailukyvyn perään joikhaavat nyt kaikki. Ei ole väliä, kuunteleeko EK:n ekonomistia, Finanssialan keskusliittoa vai Häkämiehen loikkaa paikannutta kokoomuksen tuoretta elinkeinoministeriä Jan Vapaavuorta. Kilpailukyky menee kaiken edelle, se on nostettava politiikan ykköstavoitteeksi niin Suomessa kuin Euroopankin tasolla. Tätä ilman ei velkakriisi ratkea. Eikä pankkikriisi.

Kuulostaako tutulta?

Pitäisi kuulostaa. Perussuomalaiset on pitänyt asiasta meteliä jo pitkään. Kesäkuun alussa jätimme välikysymyksen, jonka ydin kietoutui Etelä-Euroopan maiden kaikkein tuskallisimpaan kipupisteeseen:

– Kyse on siitä kilpailukyvyn menetyksestä, jonka epäoptimaalinen yhteisvaluutta aiheutti. Julkisen sektorin velkaantuminen oli seurausta tästä perusongelmasta. Kriisimaiden julkista sektoria ei saada kuntoon ennen kuin kilpailukyky on palautettu.

Kävin vastikään päätoimittajapaneelissa. Tilaisuutta alusti Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi. Hän kuvasi Euroopan kriisiytynyttä tilannetta karuin sanakääntein. Hänen mukaansa kasvun ja kilpailukyvyn takia tarvittaisiin velan määrän vähentämistä, mutta vaihtoehdot ovat Euroopassa vähissä.

– On joitain vaihtoehtoja: alennetaan julkisten talouksien menopuolta, haetaan lisäkasvua tai kerätään enemmän veroja. Tai leikataan velkaa.

Mikään näistä vaihtoehdoista ei Kaupin mukaan kuitenkaan toimi. Säästöistä puhuminen ei ole kovin suosittua. Lisäkasvua ei Euroopassa näy, yksikkökustannukset ovat karanneet. Lisätulojen saavuttaminen verottamalla ei onnistu. Eikä kukaan halua antaa velkoja anteeksi, EKP ei suostu antamaan piiruakaan periksi. Jo annetut velat halutaan takaisin. IMF ei suostu enää auttamaan euroalueen velkataakassa. Euromaat keskittyvät omiin ongelmiinsa. Velasta ei päästä eroon.

Jää jäljelle enää yksi vaihtoehto:

– Helpoin ja todennäköisin vaihtoehto – tulevien vuosien peikko numero yksi ja pelastaja numero yksi – on inflaatio. Päästetään se vain käsistä. Kymmenen prosentin inflaatio syö velat pikkuhiljaa. Mutta mitä tapahtuu tavalliselle kansalle? Palkat eivät voi elää yleisen inflaation myötä. Jos inflaatiolla haluttaisiin hoitaa tämä koko velkataakka, niin se tarkoittaisi sitä, että kansa köyhdytetään näkymättömällä tavalla ja se on todennäköisesti se, mitä tässä tullaan tekemään.

Kauppi ei ole yksin ennustuksensa kanssa. Taloussanomien mukaan Säästöpankkiryhmän markkinastrategi Miska Kuhalampi kommentoi jo elokuussa:

– Uskottavaa saneerausta ei velkaisiin eurotalouksiin ole tehty. Valtiotason konkursseja ei haluta, joten jäljelle jää ainoa realistinen tie ulos ongelmista. Se on inflaatio, velkojen reaalisen arvon pienentäminen.  

(Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 14/2012)

Matias Turkkila
Päätoimittaja