Nationalismi on hyväksi eikä se ole katoamassa minnekään – professorit puolustavat kansallismielisyyttä

Miksi nationalismi toimii, ja miksi se ei ole katoamassa – tähän kysymykseen vastasi amerikkalaisen kansainväliseen politiikkaan erikoistuneen älykkölehden Foreign Affairsin artikkeli hiljattain. Artikkelin kirjoittaja, Columbia Universityn sosiologian ja poliittisen filosofian professori Andreas Wimmer, väittää, että nationalismi ei suinkaan ole ääriaate, vaan “olemme kaikki nationalisteja”.

Nationalismi synnytti demokratian ja yhdenvertaisuuden sellaisena kun me ne tunnemme. Nationalismi on harvoin ollut sotien syy. Kansallismielisyys eli nationalismi on mainettaan parempi aate.

Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä monille perussuomalaisille. Sen sijaan akateemisessa älymystössä on muotia syyllistää “populistista” nationalismia kaikesta, mikä on nykyisin huonosti. Sosiologi Andreas Wimmerin kirjoitus Foreign Affairs -lehdessä ei sisällä juuri mitään sellaista, mitä suomalainen kansallismielinen ei jo tietäisi.

Uutisarvoista on ennemminkin se, että maineikas, arvovaltainen ja elitistinen Foreign Affairs -lehti julkaisee kirjoituksen, joka poikkeaa täysin kansainvälisen politiikan eliitin valtavirtaisesta narratiivista, jonka mukaan nationalismi uhkaa kaikkea arvokasta.

Globalisteille nationalismi on “myrkkyä” ja “patriotismin pettämistä”

Wimmer muistuttaa ensin nationalismin nykyisestä huonosta maineesta. Esimerkiksi tammikuussa 2019 Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier sanoi, että “nationalismi on ideologinen myrkky”, ja viimem marraskuussa taas Ranskan presidentti Emmanuel Macron julisti, että “nationalismi on patriotismin pettämistä”.

Wimmer käsittelee myös semanttista vääntöä ‘patriotismin’ ja ‘nationalismin’ välillä, joka hänen mielestään heijastelee eroa ‘kansalaisnationalismin’ ja ‘etnonationalismin’ välillä. Kansalaisnationalismissa katsotaan, että kaikki kansalaiset muodostavat kansakunnan riippumatta heidän alkuperästään ja kulttuuritaustastaan, kun taas etnisessä nationalismissa kansallisen identiteetin määrittelevät pitkälti alkuperä ja kieli.

– Yritykset vetää raja hyvän kansalaisnationalismin ja pahan etnonationalismin välillä jättävät huomioimatta molempien yhteiset juuret. Patriotismi on nationalismin muoto. Ne ovat ideologisia veljeksiä, eivät etäisiä serkkuja, Wimmer kiteyttää.

Kaikki nationalismin muodot jakavat kaksi periaatetta, Wimmer väittää. Ensinnäkin kansakunnan jäsenet ymmärretään ryhmäksi yhdenvertaisia kansalaisia, joilla on jaettu historia ja poliittinen tulevaisuus, ja joiden odotetaan hallitsevan valtiota, ja toisekseen heidän odotetaan hallitsevan sitä kansakunnan parhaaksi. Nationalismi erottautuu näin vieraan vallan hallinnasta kuten kolonialistisista imperiumeista, kuten myös hallinnosta, jossa hallitsijat viis veisaavat enemmistön näkemyksistä ja tarpeista.

Wimmer ei mainitse esimerkkejä, mutta suomalaisittain patriotismia ja kansalaisnationalismia voi hyvin verrata neuvostoihanteeseen, jossa kaikki neuvostokansalaiset kokivat muodostavansa yhden kansakunnan, kun taas etnonationalismia edusti esimerkiksi Baltian kansojen pyrkimys päästä tästä liitosta omilleen.

Nationalistit sotivat natseja vastaan

Kahden viime vuosisadan aikana nationalismia on naitettu yhteen kaikenlaisten muiden poliittisten aatteiden kanssa, Wimmer huomauttaa.

– Liberaali nationalismi kukoisti 1800-luvun Euroopassa ja latinalaisessa amerikassa, fasistinen nationalismi Italiassa ja Saksassa sotienvälisenä aikana ja marxilainen nationalismi motivoi kolonialismia vastustavia liikkeitä, jotka levisivät ‘globaalissa Etelässä’ toisen maailmansodan lopun jälkeen, Wimmer kirjoittaa.

Nykyään miltei jokainen niin vasemmalla kuin oikealla hyväksyy nationalismin kahden periaatteen oikeutuksen, Wimmer väittää. Siitä huolimatta, että itse nationalismi-sana on leimaantunut – ehkä osin siksi, että nationalismi yhdistyi sotien välisenä aikana myös fasismiin.

– Tämä tulee selkeämmäksi, kun asetamme nationalismin vastakkain muiden valtion legitimiteetin oppien kanssa. Teokratioissa valtiota tulee hallita Jumalan nimissä, kuten Vatikaanissa tai Islamilaisen valtion kalifaatissa. Dynastisissa kuningaskunnissa valtion omistaa ja sitä hallitsee suku, kuten Saudi-Arabiassa. Neuvostoliitossa valtiota hallittiin luokan, nimittäin kansainvälisen proletariaatin nimissä.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen maailmaa ovat hallinneet kansallisvaltiot nationalistisilla periaatteilla, Wimmer väittää.

– Nationalismin identifioiminen yksinomaan poliittiseen oikeistoon tarkoittaa nationalismin luonteen väärinymmärtämistä ja sen jättämistä huomiotta, miten syvästi nationalismi on muokannut melkein kaikkia poliittisia ideologioita, myös liberaaleja ja edistyksellisiä, Wimmer painottaa.

Wimmerin mukaan nationalismi on tarjonnut ideologisen perustan sellaisille instituutioille kuin demokratia, hyvinvointivaltio, julkinen koululaitos. Kaikki nämä oikeutettiin yhtenäisen kansan nimissä – kansan, jolla on jaettu käsitys tarkoituksestaan ja vastavuoroisista velvollisuuksistaan.

Wimmer muistuttaa siitä, että kansallissosialistinen Saksa nationalismi ei suinkaan ollut ainoa nationalistinen maa omana aikanaan, vaan juuri nationalismi oli yksi motivoivista voimista, jotka auttoivat lyömään Natsi-Saksan ja keisarillisen Japanin. Nationalistit myös vapauttivat ihmiskunnan suuren enemmistön Euroopan koloniaalisesta hallinnasta.

– Nationalismi ei ole irrationaalinen tunne, joka voitaisiin hävittä nykypolitiikasta valistavalla koulutuksella; se on yksi modernin maailman perustavista periaatteista ja paljon laajemmin hyväksytty, kuin sen kriitikot tunnustavat, Wimmer kirjoittaa.

– Kuka Yhdysvalloissa suostuisi ranskalaisten aatelismiesten hallittaviksi? Kuka Nigeriassa kutsuisi brittejä palaamaan takaisin?

Nationalismi on uusi keksintö

Nationalismi on suhteellisen uusi innovaatio, Wimmer toteaa. Vuonna 1750 monikansalliset imperiumit – Itävallan, Britannian, Kiinan, Ranskan, Ottomaanien, Venäjän ja Espanjan – hallitsivat suurinta osaa maailmasta. Mutta sitten tuli Amerikan vallankumous vuonna 1775 ja Ranskan suuri vallankumous 1789. Nationalismin oppi – hallitseminen etnisesti määritellyn kansan nimissä – levisi vähitellen maailmalla.

Yli kahden vuosisadan aikana imperiumi toisensa jälkeen hajosi kokoelmaksi kansallisvaltioita. Vuonna 1900 kansallisvaltiot hallitsivat noin 35 prosenttia maailman maapinta-alasta, vuonna 1950 luku oli jo 70 prosenttia. Nyt on jäljellä enää puoli tusinaa dynastista kuningaskuntaa tai teokratiaa, Wimmer muistuttaa.

Mutta miksi nationalismista tuli niin suosittua? Wimmer perustelee kansallismielisyyden riemuvoittoa sillä, miten sotaista 1500-1700-lukujen Eurooppa oli. Silloin enenevästi keskusjohtoiset, byrokraattiset valtiot sotivat keskenään intensiivisesti. Valtiot olivat pitkälti korvanneet muita instituutioita ja ottaneet niiden tehtäviä itselleen. Ne olivat myös saaneet kilpailevat valtakeskittymät, kuten aateliston, heikennettyä.

Alati sotivien valtioiden oli pakko kerätä väestöiltään yhä enemmän veroja ja ottaa armeijoihin yhä enemmän aatelittomia. Tämä sai aatelittomat säädyt vaatimaan lisää poliittista osallisuutta, yhdenvertaisuutta lain edessä ja osuutta yleisestä hyvinvoinnista. Lopulta kehkeytyi uudenlainen sopimus, jossa hallitsijoiden oli hallittava väestön edun mukaisesti, ja niin kauan kuin he näin toimivat, hallitut pysyivät heille poliittisesti uskollisina ja luovuttivat esivallalle sotilaita ja veroja.

– Nationalismi samanaikaisesti heijasti tätä sopimusta että oikeutti sen, Wimmer kirjoittaa.

Ideana oli, että sekä hallitsijat että hallitut kuuluivat samaan kansakuntaan, ja jakoivat yhteisen historiallisen alkuperän sekä tulevaisuuden. Poliittiset eliitit huolehtivat tavallisten ihmisten eduista ennemmin kuin omasta dynastiastaan.

Uusi valtiomalli oli vanhoja tehokkaampi

Wimmerin mukaan tämä uusi valtiomalli pärjäsi hyvin kilpailussa. Varhaiset kansallisvaltiot, kuten Ranska, Hollanti, Britannia ja Yhdysvallat, kehittyivät nopeasti suuremmiksi mahdeiksi kuin vanhat dynastiset kuningaskunnat ja keisarikunnat. Nationalismi antoi hallitsijoiden kerätä enemmän veroja hallituilta, joiden poliittiseen uskollisuuteen kuitenkin saattoi luottaa.

Ennen kaikkea kansallisvaltiot olivat tehokkaampia taistelukentällä, Wimmer väittää. Yleinen asevelvollisuus mahdollisti kansallisvaltioille massiiviset armeijat, joiden sotilaat olivat motivoituneita taistelemaan isänmaansa puolesta.

Vuodesta 1816 vuoteen 2001 kansallisvaltiot voittivat 70-90 prosenttia sodistaan imperiumien tai dynastisten valtioiden kanssa, Wimmer laskee. Nationalismi oli niin tehokas hallintotapa, että muut maat pyrkivät vähintään imitoimaan sitä.

Wimmerin mukaan nationalismi ei levinnyt vain siksi, että se houkutti poliittisia eliittejä, vaan siksi, että se oli houkutteleva myös tavallisten ihmisten silmissä. Se avasi poliittisen uran mahdollisuuden aatelittomille mutta lahjakkaille ihmisille.

Nationalismin hyödyt

Maissa missä nationalistinen sopimus hallitsijoidenja hallittujen välissä toteutui, väestö alkoi identifioida kansakunnan laajennetuksi perheeksi tai suvuksi, jonka jäsenet ovat uskollisia ja avuliaita toisilleen. Tämä valoi perustan monelle muulle positiiviselle kehityskululle, Wimmer väittää.

– Yksi niistä on demokratia, joka kukoisti siellä missä kansallinen identiteetti kykeni ylittämään muut identiteetit, kuten ne jotka keskittyvät uskontoon, etniseen tai heimoyhteyteen. Nationalismi tarjosi vastauksen demokratian keskeiseen rajanvetokysymykseen: ketkä ovat ne ihmiset, joiden nimissä hallituksen tulisi hallita? Rajoittamalla oikeudet kansakunnan jäseniin ja sulkemalla äänioikeus ulkomaalaisilta, demokratia ja nationalismi astuivat kestävään avioliittoon, Wimmer hehkuttaa.

Nationalismi myös auttoi synnyttämään modernin hyvinvointivaltion. Tunen vastavuoroisista velvollisuuksista ja jaetusta poliittisesta tulevaisuudesta popularisoi ajatuksen, että kansakunnan jäsenet – jopa toisilleen ventovieraat ihmiset – voivat tukea toisiaan vaikeina aikoina. Wimmer viittaa 1800-luvun Saksaan, jossa konservatiivinen kansleri Otto von Bismarck loi ensimmäisenä maailmassa modernin hyvinvointivaltion perusrakenteita, jotta työväenluokka olisi uskollisempi Saksan kansalle kuin kansainväliselle proletariaatille.

Onko nationalismi kuitenkin sotaisa ideologia? Edellä on todettu, että imperialistiset valtiot kävivät verisiä sotia keskenään ennen nationalismiakin – myöhemmin kansallisvaltiot vain sotivat monikansallisia keisarikuntia paremmin.

Nationalismi ei ole sen sotaisampi kuin muutkaan aatteet

Nationalismille tyypillinen sodan syy on separatistinen itsenäisyyssota. Wimmer laskee, että yksi kolmesta nykypäivän itsenäisestä valtiosta on syntynyt imperiumin armeijaa vastaan käydyn voitokkaan itsenäisyyssodan seurauksena.

Kansakunnan syntyyn saattaa liittyä myös etnisiä puhdistuksia. Wimmer esittää lukuisia esimerkkejä: kun Balkan vapautui Ottomaanien valtakunnan ikeestä ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja uudet itsenäiset valtiot Bulgaria, Kreikka ja Serbia jakoivat maat keskenään, miljoonat muslimit karkoitettiin uuden rajan taakse. Toisaalta juutalaisia tappaneet saksalaiset joutuivat toisen maailmansodan jälkeen hyväksymään, että saksalaisia siviilejä karkotettiin uudelleensyntyneistä Tshekkoslovakian ja Puolan valtioista.

Wimmer huomauttaa, että vaikka etninen puhdistus yksi nationalistisen väkivallan järkyttävimmistä muodoista, on se suhteellisen harvinaista. Tyypillisempää nationalistista väkivaltaa edustavat sisällissodat joko niin, että vähemmistö pyrkii eroon olemassaolevasta valtiosta tai niin, että etniset ryhmät taistelevat uuden valtion hallinnasta.

Wimmer ei kuitenkaan ota kantaa siihen, kenen syytä tällainen väkivalta on. Oliko Jugoslavian hajoamissota 1990-luvulla kaikkine kammottavuuksineen nationalististen slovenialaisten, kroaattien, bosniakkien, albaanien ja serbien syytä? Vai tulisiko sota merkitä syyllisyystaulukossa Jugoslavian liittovaltion antinationalistien / federalistien (käytännössä serbejä) sarakkeeseen?

Jos katalaanien ja espanjalaisten konflikti äityy aseelliseksi, onko moraalinen vastuu katalaanijohtajilla, jotka lietsoivat itsenäisyyshaaveita, vai Espanjan hallinnolla, joka ei päästänyt Kataloniaa itsenäistymään kansanäänestyksen legitimoimana?

Wimmer kuitenkin huomaa, että kansallisvaltiot ovat mahdollisesti väkivaltaisen syntyvaiheensa jälkeen tyypillisesti rauhallisia. Monen kielellisen tai uskonnollisen identiteetin yhdistäminen samaan valtioon on onnistunut harvoissa tapauksissa – Sveitsissä mikään kieliryhmä ei ole koskaan pyrkinyt eroon Sveitsin valaliitosta. Toisaalta Sveitsin kantonit ovat yksikielisiä ja käytännöllisesti katsottuna kaikki valta on niillä.

Epäonnistuneista vähemmistöjen ja enemmistöjen suhteista on sen sijaan lukuisia esimerkkejä. Esimerkiksi Syyriaa hallitsee alaviitti-eliitti, vaikka he edustavat vain 12 prosenttia maan väestöstä, Wimmer huomauttaa.

Nationalismi on tullut jäädäkseen

Wimmer on vakuuttunut siitä, että niin kehittyneissä kuin kehittyvissäkin maissa nationalismi on tullut jäädäkseen.

– Ei ole muutakaan periaatetta, mille perustaa kansainvälistä valtiojärjestelmää. Esimerkiksi universaalille kosmopolitanismille ei ole juuri kysyntää länsimaisten yliopistojen filosofian laitosten ulkopuolella, Wimmer kirjoittaa.

Wimmerin mukaan on myös epäselvää, voivatko Euroopan Unionin kaltaiset monikansalliset instituutiot koskaan kansallisten hallitusten ydintehtäviä, kuten puolustusta tai sosiaaliturvaa, mikä auttaisi niitä saamaan kansansuosiota.

Myös suomalaiset tutkijat puolustavat kansallisvaltiota

Venäjän-tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen kommentoi Foreign Affairs -lehden nationalismi-teemanumeroa Oikean Median blogillaan. Vihavaisen mukaan suomalaisissa lehdissä pistää silmään tietty anti-intellektuaalinen vaihtoehdottomuus, joka on ominaista totalitaariselle ajattelulle.

– Niinpä olisi vaikea kuvitella, että meillä julkaistaisiin juttuja vaikkapa otsikolla ”Miksi nationalismi toimii ja miksi se ei ole häviämässä”, ”Miksi kansakunta tarvitsee kansallisen tarinan” tai ”Paremman nationalismin rakentaminen”. Sen sijaan voi odottaa monomaanisuutta, joka leimaa koko nationalismin yhdeksi kuolemantanssiksi, josta säädyllisen ihmisen on pysyteltävä mahdollisimman kaukana, Vihavainen toteaa viitaten vihjaillen Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken hyökkäävän nationalisminvastaiseen kirjaan Kuolemantanssi.

Teologian dosentti Juha Ahvio käsitteli kysymystä nationalismin ominaislaadusta Oikeassa Mediassa. Myös Ahvion mielestä nationalismi on ja pysyy.

– Klassinen nationalismi, joka nojaa alkuperäisen olemuksellisiin ja kestävän pysyviin etniskulttuurillisiin juuriin ja identiteetteihin, on edelleen vahvasti perusteltu ja tarpeellinen aate.