Mitä kulttuurimarxismi on – ja mitä valtamedia väittää sen olevan

Valtamedia on löytänyt arvokonservatiivien pari vuosikymmentä käyttämän termin kulttuurimarxismi. Monen maakuntalehden julkaisema artikkeli ei kuitenkaan vastaa otsikon kysymykseen, vaan sekoittaa pakkaa entisestään. Tiedetoimittaja Marko Hamilo analysoi, mistä on kyse.

Kulttuurimarxismin käsitettä käytti tiettävästi ensimmäisen kerran yhdysvaltalainen konservatiivi William S. Lind puheessaan Accuracy in Academia -ajatuspajan kesäkokouksessa 1998. Siinä Lind esittää aatehistoriallisen taustan Yhdysvaltoja jo 1990-luvulla puhuttaneelle sananvapauden vastaiselle kulttuuri-ilmapiirille, jota silloin kutsuttiin poliittiseksi korrektiudeksi.

Lind jäljitti ilmiön Karl Marxin ja Friedrich Engelsin oppien kehittymiseen länsimaisissa yliopistoissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Kotia, uskontoa ja isänmaata vastaan

Kulttuurimarxismin käsitteen ymmärtämisessä on keskeistä ymmärtää, että jo Marx ja Engels vastustivat niitä konservatiivisia juutalais-kristillisiä arvoja, jotka usein kiteytetään sanoihin koti, uskonto ja isänmaa.

Marxin käsitys kuitenkin oli, että tämä porvarillinen hapatus lähinnä vain heijastaa taloudellisia ja poliittisia perusrakenteita. Kunhan yksityisomaisuudesta luovutaan, hiipuu myös marxilaisten vastustama porvarillinen kulttuuri, johon kuuluu keskeisenä osana ydinperhe, isänmaallisuus ja kristillisyys.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen marxilaiset joutuivat kuitenkin tunnustamaan, ettei alkuperäinen teoria toiminut. Eri maiden työläiset eivät liittyneet yhteen, vaan ne sotivat keskenään kukin omaa isänmaataan puolustaen. Alkuperäinen teoria kääntyi päälaelleen: usko perinteisiin länsimaisiin arvoihin on tuhottava ensin, jotta länsimaiset yhteiskunnat olisivat vastaanottavaisia myös taloudelliselle ja poliittiselle vallankumoukselle.

Tämä uusvasemmistolainen vallankumouksellisuus näkyi erityisen voimakkaasti 1960-luvun radikalismissa, joka suuntautui länsimaissa kristinuskoa, perinteisiä sukupuolirooleja ja -moraalia sekä isänmaallisuutta vastaan.

1990-luvulle tultaessa kävi kuitenkin selväksi, että kommunismi oli hävinnyt kapitalismille, eikä kommunistisen puolueen yksinvalta tai suunnitelmatalous tulisi voittamaan lännessä, kun niistä päinvastoin luovuttiin idässäkin.

Sen sijaan 1960-lukulaiset kulttuuriradikaalien käsitykset olivat tulleet yleisesti hyväksytyiksi ja osaksi valtakulttuuria. Konservatismista taas oli tullut vastakulttuuria, jota uusi valtakulttuuri ei suvainnut, vaan pyrki rajoittamaan jopa perustuslailliseen sananvapauteen puuttumalla.

Kultuurimarxilaisuus tarkoitti siis yksinkertaisesti marxilaista maailmankuvaa ilman sen taloudellista ja poliittista ulottuvuutta. Samalla työväenluokka menetti asemansa sorrettuna luokkana, joka tulisi tekemään vallankumouksen. Sen paikan ottivat erilaiset marginaalit: seksivähemmistöt, mustat, maahanmuuttajat ja niin edelleen.

Trump, deep state ja salaliittoteoria

Toimittaja Kari Salminen sen sijaan maalailee kirjoituksessaan kulttuurimarxilaisuudesta jonkinlaista salaliittoteoriaa.

– Trumpin väelle ja Suomen äärioikeistolle käsitteestä kulttuurimarxismi on tullut pahuuden klusteri. Se on esimerkiksi akateemista punavihreyttä, feminismiä ja maahanmuuttoa puoltavaa kupla-ajattelua, Salminen kirjoittaa jutussaan.

Kirjoittaja saa kulttuurimarxilaisuuden käsitteen liitettyä salaliittoteoriaan viittaamalla amerikkalaisen lehdistön käsiinsä saamaan muistioon, jossa kartoitettiin presidentti Donald Trumpin vastustajia. Asiakirjan mukaan kulttuurimarxistit muodostavat nykyisen kulttuurisen valtaeliitin ja uhan Trumpille.

– Presidenttiä uhkaavat deep state -toimijat (byrokratian sisällä toimiva salaliitto), toimittajat, tutkijat, globalistit, pankkiirit, islamistit ja keskitien republikaanit, Salminen kirjoittaa.

Tässä kohtaa varsinainen salaliittoa koskeva väite siis liittyy siihen osaan liittovaltion virkakoneistoa, joka ei vaihdu presidentin vaihtuessa. Ei liene mikään salaisuus, että se on laajalti Trump-vastainen. Jos kuitenkin välttämättä haluaa nähdä ajatuksen istuvalle presidentille vihamielisistä deep state -toimijoista salaliittoteoriana, sillä ei kai pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, onko kulttuurimarxilaisuus salaliitto.

– Salaliittoteoreettisen muistion voisi kuitata vitsinä, mutta sitä ei se ikävä kyllä ole, Salminen huolestuu.

– Kulttuurimarxismi on käsitteenä sateenvarjo. Termistä on tullut yhden laidan ihmisille Suomessakin jonkinlainen pahuuden klusteri. Se on akateemista ja mediasidonnaista punavihreyttä, feminismiä, sukupuolen ja seksin kategorioiden sotkemista, maahanmuuttoa puoltavaa kupla-ajattelua, EU-federalismia, Nato- ja Amerikka-myönteisyyttä, liberalismi- ja kapitalismifanitusta, Salminen kirjoittaa.

– Absurdilla tavalla siis kapitalismikin on marxismia. Salaliittoajattelussa logiikka on joutavaa lässytystä.

Kulttuurimarxilaisuus ei enää vihaa kapitalismia

Tässä kohtaa Salminen huomaamattaan paljastaa, ettei hänellä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä käsitteellä kulttuurimarxismi tarkoitetaan. Siinä ei tietenkään ole mitään absurdia, että kulttuurimarxilaisuus on yhteensovitettavissa kapitalismin kanssa. Se juuri erottaa nykymuotoisen kulttuurimarxilaisuuden sekä ortodoksisesta marxilaisuudesta että 1960-1980-lukujen uusvasemmistolaisuudesta, jossa vielä tavoiteltiin kansainvälistä sosialismia.

Yksi keskeinen uusvasemmistolainen älykköryhmä oli niin sanottu Frankfurtin koulukunta, joka tosin oli vaikutusvaltaisimmillaan jätettyään Saksan ja saatuaan oppituoleja Yhdysvaltain liberaaleista huippuyliopistoista. Myös Lind pitää Frankfurtin koulukuntaa yhtenä keskeisenä aatehistoriallisena taustavaikuttajana nykyiselle kulttuurimarxilaisuudelle.

Salmisen mukaan frankfurtilaiset olivat yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja seksuaalisen vapautumisen kannalla fasismin, kommunismin ja monopolikapitalistisen paineissa.

– Monikulttuurisuudesta, feminismistä tai nationalismivastaisuudesta ei ole merkkiäkään.

Väite on omituinen jo pelkästään Frankfurtin koulukunnan osalta. Esimerkiksi seksuaalivallankumouksellinen Herbert Marcuse, johon Salminenkin viittaa, piti 1970-luvulla naisten vapautusliikettä “tärkeimpänä ja potentiaalisesti radikaaleimpana” aikansa liikkeistä.

Eikä Yhdysvalloissa vaikuttanut Frankfurtin koulukunta tietenkään ollut ainoa uusvasemmistolainen liike, joka on vaikuttanut nykyiseen kulttuurimarxilaisuuteen. Esimerkiksi monikulttuurisuuskäsitteen ja -ideologian kummisetänä pidetty brittisosiologi Stuart Hall oli aivan kiistatta uusvasemmistolainen marxilainen: juuri hän perusti New Left Review -lehden, jota voi pitää uusvasemmistolaisen liikkeen intellektuaalisena ytimenä.

Salmisen mukaan Trumpille tehty muistio osoittaa, että salaliittomyyteistä tuppaa tulemaan jonkinlaisia meemien magneetteja, jotka vetävät puoleensa mitä hyvänsä.

– Houreet ja ajattelun oikosulut muuttuvat toistossa ideologiseksi totuudeksi.

Näin Salminen loi olkiukon kulttuurimarxilaisuudesta houreisena salaliittoteoriana, joka leviää äärioikeiston piirissä maasta toiseen.

Todellisuudessa William S. Lind vain osoitti, että jo 2000-luvun vaihteessa valtakulttuurin asemaan nousseella “arvoliberalismilla” oli juurensa ennemminkin marxilaisessa kuin liberaalissa aatehistoriassa.

Se, että niin harva arvoliberaaliksi nykyään itseään kutsuva tuntee nämä juuret, ei kuitenkaan kerro salaliitosta. Se kertoo vain näiden arvoliberaalien heikosta aatehistorian tuntemuksesta.