Miksi vastamedia menestyy – neljä ajatusta mediasta

NÄKÖKULMA | Kahdenkymmenen uutistoimiston päätoimittajat julkaisivat tänään kannanottonsa, jossa asetutaan vääristelevää valemediaa vastaan. He lupaavat puuttua omissa tiedotusvälineissään aiempaa tiukemmin tilanteisiin, joissa tietoja pyritään tahallisesti hämärtämään tai vääristelemään. Julkinen sitoutuminen journalismin keskeisiin kriteereihin on tervetullutta, mutta onko suomalaisen median omassa toiminnassa jotain sellaista, joka ruokkii vastakkainasettelua ja antaa vastamedialle tilaa?

Käsittelen asiaa neljän lyhyen tekstin kautta.

Ensimmäinen tarina: He, jotka vaikenivat

Turvapaikkakriisi kärjistyi viime vuoden kesänä. Asiaa puitiin suurella volyymilla julkisilla keskustelupalstoilla, mutta kansalaisten kiukku oli useille mediataloille liikaa. Uutissivustot sulkivat keskustelupalstansa yksi toisensa jälkeen. Osa lopetti keskustelun kokonaan, osa rajasi ”herkät aiheet” kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

“Perinteinen media on halvaannuttanut itsensä Suomen lähihistorian tärkeimmän asian käsittelyssä. Se on unohtanut perinteisen valvojan roolinsa ja ryhtynyt osapuoleksi poliittisessa kiistakysymyksessä.”

Tein viime vuoden loppupuolella listan niistä toimijoista, joiden olisi mielestäni pitänyt kyetä vastaamaan kansalaisten kriittiseen maahanmuuttokantaan, mutta jotka sulkivat suunsa vaikean aiheen edessä:

JULKISEN SANAN NEUVOSTO: Etnistä alkuperää tai kansallisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti.

MTV UUTISET: Emme salli verkkokeskustelua turvapaikka- tai maahanmuuttoaiheissa.

HS/NYT: Uutiskommentointi on lopetettu kokonaan.

VERKKOUUTISET: Suljemme maahanmuuttoon liittyvän kommentoinnin.

ILTALEHTI: Kommentointimahdollisuus on suljettu maahanmuutosta, uskonnosta ja muista arkaluonteisista aiheista.

LAKI YLEISRADIOSTA: Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta.

YLE: Olemme rajoittaneet jo pari vuotta vapaata kommentointia. Verkkokommentointi on tuottanut meille pettymyksen.

POLIISI: rikoksista uutisoitaessa ei saa mainita epäillyn asemaa turvapaikanhakijana.

RIKOSLAKI: kansanryhmiä koskevat totuudenmukaiset, yleistävät väittämät voidaan rikoslain nojalla katsoa solvauksiksi. Näistä voi seurata sakkoa tai vankeutta.

Pohdintani jatkui:

Nämä kansalaisten ja heidän palvelijoidensa suiden tukkimiseen suunnatut toimet on toteutettu pääosin juuri nyt, kun Suomi kohtaa lähihistoriansa rajuimman siirtolaisvyöryn.

Kansalaisten ylivoimaisen enemmistön mielestä hyöky pitäisi tukkia. Valitettavasti oikeuslaitoksen ja aivan erityisesti median mielestä pitäisi tukkia mieluummin kansalaisten suut. Poliisi on tukkimassa omaa suutaan.

Minusta näyttää siltä, että virallinen Suomi pyrkii nyt kovaa vauhtia takaisin siihen 2000-luvun mediapimentoiseen alkupisteeseen, josta koko nykyisenkaltainen maahanmuuttokeskustelu aikanaan lähti liikkeelle. Se ei valitettavasti enää onnistu. Ilmiö ei ole enää pienen porukan harrastus, vaan koskettaa meitä jokaista.

Minusta näyttää myös siltä, että niin sanottu laatumedia rampauttaa uskottavuuttaan tämän asian kanssa nyt niin urakalla, että toipumisessa tulee menemään todella pitkään.

Toinen tarina: Naurua Sanomatalosta

Hesarin lukeminen on useimmiten aika tuskallinen tehtävä. Moni on kummastellut, miksi EU:n, turvapaikanhakijoiden, seksuaalivähemmistöjen, kielivähemmistöjen ja feministien teemat esitetään Hesarissa aina valoisa kylki edellä. Moni on myös ihmetellyt sitä, miksi pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuville suomalaisille varataan takapajuisen ja umpimielisen juntin rooli.

Kaikilla valinnoilla on seurauksensa, tälläkin. Kun uutislehden näkökulmat lyödään lukkoon ja sisältö politisoidaan, tilaajien määrä putoaa.

Eräs helmikuinen sunnuntai oli virkistävä poikkeus. HS julkaisi laajan jutun sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon näkemyksistä. Hän ruoti maahanmuuttoaihetta tavalla, jollaiseen en muista koskaan lehdessä aiemmin törmänneeni.  Hiilamo oli havainnut, että suomalaisten intressit maahanmuuton ja kansainvälisyyden suhteen ovat perusteiltaan hyvin erilaisia. Globalisaatio jakaa suomalaiset joko voittajiin tai menettäjiin. Näkökulma maahanmuuttoon määrittyy tämän jaon kautta. Hän kirjoittaa:

”Talouskriisi ei ole kohdellut tasapuolisesti suomalaisia. Se on iskenyt rajuimmin entisiin teollisuuspaikkakuntiin ja niiden asukkaisiin. Yksinkertaisesti sanottuna suomalainen duunari, erityisesti duunarimies, on ajettu todella ahtaalle. Suomen teollisuuden romahdus murtaa keskiluokan selkärankaa. Tyytyväisen keskiluokan tilalla on ahdistettu keskiluokka ja alistettu köyhälistö. Luokkiin kuuluu paljon pettyneitä ja vihaisia miehiä sekä toivonsa menettäneitä savupiippukaupunkien asukkaita. Nämä ihmiset kuuluvat globalisaation häviäjiin. Tämä näkyy maahanmuuttoa koskevissa asenteissa.

Koulutetuille kaupunkilaisille globalisaatio on tuonut halpoja lentolippuja, uusia kulinaristisia nautintoja, opiskelu- ja työtilaisuuksia ulkomailla, jännittävän erilaisia ystäviä ja myös elämänkumppaneita. Monet näistä ovat kielitaidon, rahan ja verkostojen puutteiden vuoksi keskiluokan ja köyhälistön ulottumattomilla.

Ahdistetulle keskiluokalle ja alistetulle köyhälistölle globalisaatio tarkoittaa epävarmuutta ja ahdistusta, jota on helpompi purkaa muukalaisiin kuin kantasuomalaisiin. Omien kokemustensa ja taustojensa vuoksi heidän näkökulmansa globalisaatioon ja kansainvälisyyteen on erilainen. Ne ovat pikemminkin uhkia kuin mahdollisuuksia.

Tosiasiaa eivät muuta mitkään muistutukset suvaitsevaisuudesta, tolkusta ja leppoisasta yhteiselosta – varsinkin kun nämä kehotukset tulevat sen yhteiskuntaluokan edustajilta, jotka kuuluvat globalisaation voittajiin.”

Hiilamon havainto kahtiajaosta on yksinkertainen ja intuitiivisesti kestävä. Maahanmuuttoasioihin perehtyneille tekstissä ei sinänsä ollut muuta uutista kuin se, että sen julkaisijana toimi Helsingin Sanomat.

On liian aikaista arvioida, enteileekö kirjoitus lehden linjan muutosta. Mutta se on erittäin tervetullutta vastapainoa kirjoituksille, joissa perheidensä tulevaisuudesta huolestuneita ihmisiä nimitellään ja heidän huolilleen nauretaan päin naamaa.

Ihmiset vaistoavat, että media pyrkii holhoamaan heitä, uhraamaan heidän etunsa ja heidän periaatteensa. Vertailun vuoksi: Donald Trumpin suosio perustuu pitkälti siihen, että hän menestyksellisesti hylkää median moraalisen auktoriteetin, rikkoo sen sovinnaisuussääntöjä ja avoimesti pilkkaa median tuomioita.

Kolmas tarina: Paha, paha veroparatiisi

Hesarissa ja iltapäivälehdissä näkee usein paheksuvia juttuja veroparatiiseista. Nollaverokannan tavoittelijat saavat rajun tuomion moraalittomuudestaan ja törkeydestään. Veroparatiiseissa toimivia syytetään lehtien sivuilla rikolliseksi tai isänmaan petturiksi. Lehdet, joissa näitä syytöksiä paljastetaan, myyvät kuin häkä.

Mutta mikä on veroparatiisi? Yleensä sellaisella tarkoitetaan maata tai aluetta, jossa on matala tai olematon veroaste.

Sanoma Oyj:n suurin yksityishenkilöomistaja Antti Herlin on vaatinut, että digitaalisen median arvonlisävero olisi pudotettava nollaan.

“Tuntuu hirveän väärältä, että me maksamme 24 prosentin arvonlisäveroa, jotta meidän kilpailijan toiminta pystytään rahoittamaan”, Herlin kommentoi Helsingin Sanomille.

On melko erikoista, että mediayrityksillä on pokkaa vaatia itselleen nollaverokantojen kautta veroparatiisikohtelua. Vielä erikoisempaa on, että nämä yritykset tekevät itse rahaa syyttämällä muita siitä, mitä ne itselleen ovat kovaan ääneen vaatimassa.

Neljäs tarina: Sananvapauden uhat

Mediavalta on mitä suurimmassa määrin valtaa päättää siitä, mitä julkiseen keskusteluun nostetaan. Sekä siitä, mitä sen ulkopuolelle jätetään. Mediavallan pimeimmät kasvot näyttäytyvät silloin, kun jokin kansalaisten hyvinvoinnille tai taloudenpidolle keskeinen asia suljetaan kokonaan pois julkisesta tilasta.

Julkisen sanan neuvoston JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström otti hiljattain kantaa sananvapauden uhkiin. Hän listasi uhaksi muun muassa valesivustot. Vastasin hänelle tuolloin näin:

Sananvapaus on perinteisen median osalta Suomessa todellakin uhattuna, mutta valitettavasti suita on tukkimassa myös JSN itse etnisten taustojen mainitsemiskieltoineen. Samaa itsesensuurin linjaa ajaa moni muukin median tai viranomaisten edustaja. Maan lähihistorian rajuin siirtolaisvyöry tietenkin kärjistää tilannetta. Kansalaisten suita ei voi tukkia, mutta sen luottamuksen voi menettää, ja näin on valitettavasti käynyt. Vaihtoehtoisten sivustojen synty on suoraa seurausta tästä.

Sananvapauteen kuuluu mahdollisuus sen sanomiseen, mitä muut eivät halua kuulla. Siihen kuuluu myös oikeus tuottaa räävitöntä höpinää. Oikeus olla hölmö, rivo, loukkaavakin. Eihän se mukavaa ole, ja harva arvonsa tunteva media moista sivuilleen haluaa. Mutta missä on sanottu, että kaiken verkkoon kirjoitetun pitäisi olla kirjoitusasultaan kaunista, tyylillisesti etevää tai edes totta? Suuri osa aikuisten päivittäin kuluttamasta informaatiosta on joka tapauksessa värittynyttä ja/tai sepitteellistä.

Verkossa toimitaan kansalaisten ehdoilla. Perinteinen media ei voi sanella verkon sääntöjä eikä asettaa itseään kansalaisten yläpuolelle. Jos perinteinen media haluaa toimia verkossa, sen tulee hyväksyä verkon anarkistinen luonne. Perinteinen media ei pysty muuttamaan verkkoa kliiniseksi alustaksi, joka olisi toimitusten säädeltävissä.

Lopuksi

Miksi vastamediasivustot vetävät niin paljon lukijoita? Kaikki tietävät, että juttujen taso on mitä on, ja että joukkoon mahtuu suoranaisia valheita. Miksi näille sivustoille kaikesta huolimatta suunnataan?

Vastamedioiden ilmatila sekä mediakritiikin kärki suuntautuvat pääasiassa Suomen suurimpien mediatalojen suuntaan – siis Yleä ja Helsingin Sanomia kohti. Molemmat ovat ilmaisseet erittäin vahvasti sitoutumisestaan suvaitsevaiseen maailmankuvaan. Tällaiset linjaukset välittyvät väkisinkin uutisvalintoihin ja juttujen painotuksiin. Jonkinlainen pohjakosketus saatiin, kun 10.9.2015 Yle julkaisi yli viisikymmentä kritiikitöntä maahanmuuttouutista yhden ainoan päivän aikana.

Moni suomalainen katsoo, että Yle on epäonnistunut erittäin pahoin maahanmuuttoilmiön käsittelyssä. Yhtiö on valjastettu täysin ilmiselvään ja yksisilmäiseen poliittiseen missioon – maahanmuuton ja monikultturismin tukemiseen. Se ei harjoita aiheen käsittelyssä suurinta hyvettään – puolueetonta ja monipuolista journalismia. Päinvastoin se lobbaa räikeästi tiettyä ideologiaa ja maailmankatsomusta. On epäselvää, tapahtuuko tämä johdon vaatimuksesta vai vastoin sen nimenomaisia vaatimuksia. Me näemme vain lopputuloksen.

Yougov-tutkimuslaitos tutki asiaa äskettäin. Tulos oli selvä: suomalaisten enemmistö ei luota maahanmuuttoa käsitteleviin valtamedian julkaisemiin uutisiin.  Suomen tulosten mukaan yli 60 prosenttia vastaajista piti kaikkiin maahanmuuttoaiheeseen liittyvää uutisointia hyvin tai hieman epätarkkana.

Syy on yksinkertainen ja ilmiselvä: perinteinen media on halvaannuttanut itsensä Suomen lähihistorian tärkeimmän asian käsittelyssä. Se on unohtanut perinteisen valvojan roolinsa ja ryhtynyt osapuoleksi poliittisessa kiistakysymyksessä. Se on yhtä aikaa a) systemaattisesti jättänyt uutisoimatta ja tyystin käsittelemättä maahanmuuttoilmiön varjopuolia, b) ylikorostanut ja glorifioinut harvoja näkyviä onnistumisia ja c) ollut aktiivisesti toimillaan estämässä välttämätöntä kansalaiskeskustelua.

Turvapaikkakriisi ja sen varjolla Suomeen suuntautuva sosiaalinen siirtolaisuus tulee meille järjettömän kalliiksi. Helsingin Uutiset kiteytti asian seuraavasti: ”Suomi ja Ruotsi yhdessä maksavat turvapaikanhakijoista syntyviä kuluja jo yhtä paljon kuin YK-maat vievät yhteensä apua maailman kriiseihin.” YK:lla on 193 jäsenmaata. Helsingin Uutisten laskelman mukaan Suomi ja Ruotsi käyttävät siis turvapaikkakriisiin saman verran rahaa kuin koko YK käyttää koko maapallon kaikkiin pakolaiskriiseihin yhteensä.

Suomi syytää rajoillemme ilmestyville lukutaidottomille asyylinhakijoille vastikkeettomia etuja samaan aikaan, kun lapsiperheille ilmoitetaan päivähoitomaksujen noususta. Mielenosoituksissa heilutellaan välillä ”Refugees welcome”-kylttejä ja välillä: ”ei leikata opintotuesta eikä koulutuksesta”-plakaatteja. Ymmärrykseen ei mahdu, että jokainen tulija kuormittaa maatamme keskimäärin miljoonalla eurolla elinkaarensa aikana. Käsittämättömintä on, kun toimittajat unohtavat asemansa ja tarttuvat itse näihin kyltteihin.

Eikä mahdu ymmärrykseen sekään, että jos turvapaikanhakijoiden määrä kasvaa nykyisestä, joudutaan kevään budjettiriihessä raapimaan kokoon summa, jonka suuruusluokka on sama kuin lapsilisillä. Niistäkö pitäisi parrakkaiden toimeentulosurffareiden vuoksi luopua?

Tunnen paljon toimittajia. He ovat pääsääntöisesti erittäin fiksuja ihmisiä, jotka toivovat maailmasta nykyistä parempaa paikkaa. Mutta aivan liian monella on ajattelussaan sokea piste ja päässänsä kaksi kuuroa korvaa. Liian moni on jo pitkään pitänyt korviaan tarkoituksella kiinni ja tuominnut turvapaikkailmiötä koskevat moitteet tyhmyydeksi, nurkkakuntaisuudeksi tai rasismiksi.

Mutta ongelmat eivät katoa sillä, että niiltä ummistaa korvansa. Ne vain tulevat kovaäänisemmiksi ja sävyltään rumemmiksi. Tunnetuin seurauksin.

Apua ei ole siitäkään, että median torneista huudetaan taloudellisia etuja – parhaimmillaan veroparatiisikohtelua – ja samalla vaaditaan muita pulittamaan koko lysti.

Kansalaisten suuttumus ei ole sattumaa. Vastamedian syntyminenkään ei ole sattumaa. Molemmat ovat suoraa seurausta siitä, että media on jättänyt tekemättä sen tehtävän, mikä niille on kansanvallan tehtävänjaossa jo kauan sitten annettu.

Vielä viime vuosikymmenen alkupuolella valtamedialla oli valta säädellä, mistä Suomessa keskustellaan ja miten. Mutta median aihe- ja näkökulmamonopolin aikaan ei ole enää paluuta. Värittynyttä, näkökulmiltaan yksisilmäistä sisältöä tarjoamalla ei enää tänä päivänä menesty.

Jos vastamedioiden amatöörimäinen, virheitä ja suoranaisia valheita sisältävä höttö pystyy peittoamaan valtamedian, niin olisiko suurten lasitalojen ylimmissä kerroksissa peiliin katsomisen paikka?