Mikä meni pieleen journalismissa? – Näkökulmia median alennustilan aiheuttajista

Haastateltavan taustoja ei kerrota

Kun toimittaja haastattelee tutkijaa, hän helposti jättää kertomatta, että kyseinen tutkija on myös poliitikko. Haastateltava on saattanut olla jonkin puolueen ehdokkaana tai toimia jonkin etujärjestön aktiivina, mutta yhtäkkiä tämä asia unohtuu kertoa lukijalle.

Pelkään pahoin, että toimittaja nostaa tutkijan ja kansalaistoimijan jollekin ylimaalliselle jalustalle, jonne inhimilliset viat eivät ulotu. Me kaikki muut maan matoset olemme alttiita virhepäätelmille, kognitiivisille vääristymille ja inhimillisille lapsuksille, mutta tutkijat ja järjestöaktiivit ovat ikuisesti neutraaleja ja puolueettomia. Tai ainakin he ovat hyvyyden puolella.

Niinpä lukijalle ei tarvitse mainita sellaista pientä yksityiskohtaa kuin että kyseinen tutkija on myös poliitikko tai aktivisti. Googlailkoon itse.

Katleena Kortesuo

Kriisiviestinnän kouluttaja, tietokirjailija, yrittäjä, tiedustelun opiskelija

 

Kuningas algoritmi syö uskottavuutta

Luottamus uutismediaan on säilynyt Suomessa poikkeuksellisen korkeana, mutta se on hienoisessa laskussa. Nostan tikun nokkaan journalismin uskottavuutta syövistä asioista algoritmien palvonnan sekä virheisiin ja pinnallisuuteen johtavan liukuhihnatyön.

Algoritmien herkeämätön seuraaminen siirtää päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle. Juttuja tehdään siitä, mikä mukamas myy. Kun median megafoni pauhaa usein koko volyymillaan samoista jonninjoutavista asioista, toimituksilta jää huomaamatta tärkeitä asioita – päättäjien helpotukseksi ja yleisön tappioksi.

Liukuhihnatyö pakottaa tekemään juttuja helpoista aiheista. Aikamme naurettavin juttutyyppi onkin klikkiotsikoitu uutinen somen ”räjäyttäneistä” kohuista. Suuntaa on vaikea kääntää, koska sen sanelevat mediayhtiöiden heikentyneet tulokset. Suorituskykynsä äärirajoilla työskentelevät toimitukset ovat henkisesti alamaissa uusien irtisanomisten pelossa. Journalismin uskottavuutta korostaville vahvoille persoonille on osoitettu ovea tai he ovat siirtyneet itse muihin tehtäviin.

Risto Uimonen

Tietokirjailija, toimittaja, Julkisen sanan neuvoston entinen puheenjohtaja

 

Toimittajien punavihreys hiertää

Suomalaisen journalismin vakavin ongelma on toimittajien enemmistön punavihreä, vasemmistolainen kallistuma. Erityisesti tämä näkyy Yleisradion ja Helsingin Sanomien sisällöissä, usein myös Suomen Kuvalehdessä. Juurisyy on syvällä, journalisteja kouluttavissa yliopistoissa, joissa punavihreä ideologia on hegemonisessa asemassa.

Helppoa ja nopeaa ratkaisua ei ole olemassa. Uusien työntekijöiden rekrytoinnista voisi kuitenkin aloittaa muutoksen kohti laadukkaampaa journalismia.

Toimituksiin olisi syytä tietoisesti etsiä työntekijöitä, joilla on muu kuin alalle nykyään tyypillinen koulutustausta. Yhteiskuntatieteet ja humanistiset oppialat ovat erittäin politisoituneita ja niiden kasvatteja palkkaamalla saadaan politisoitunutta, vasemmistolaista journalismia.

Jarkko Tontti

Kirjailija, OTT, VT

 

Uskomukset värittävät uutisia

Uutisten tulisi välittää tietoa, ei luoda tavoiteltua haavetodellisuutta tai manipuloida lukijaa uskomaan ideologisiin totuuksiin. Oli sitten kyse Yleisradiosta tai Helsingin Sanomista, olemme joutuneet viimeisten vuosien aikana tottumaan toimittajan uskomusten värittämiin uutisiin. Ne ovat tietenkin journalismin irvikuva.

Journalismin alennustilasta lienee kiittäminen journalisteja, jotka ovat historian oikealla puolella tuntematta sitä. Lopullisen vastuun kantavat päätoimittajat ja johtajat. Kansakunnan kaapin päällä istuva rälssimedia on kriisiytynyt eikä kykene itsensä korjaamiseen sen enempää kuin kulmistaan purkautuva hyvinvointivaltio.

Muutos kytee pinnan alla, sillä kuten sanonta kuuluu: vain muutos on pysyvää. Mediaa kuluttava yleisö on jo haistanut palaneen käryn.

Arto Koskelo

Toimittaja, yrittäjä

 

Ajan hengen myötäily ajoi tosiasioiden ohi

Journalismissa tarve asettua moraalisesti oikeiksi koettujen asioiden puolelle ja tuomita väärät ajaa liian usein paitsi moniäänisyyden myös tosiasioiden ohi. Toimittajat tietävät takaraivossaan, milloin on vaara, että ”väärät” yhteiskunnalliset kehityskulut saavat polttoainetta.

Niinpä ajan hengen kanssa ristiriitaiset mielipiteet ja tieto törmäävät toistuvasti ylitsepääsemättömään julkaisukynnykseen. Haastateltaviksi, kommentaattoreiksi ja kolumnisteiksi valikoituu latteuksien erityisosaajia. Yksi aloittaa, toinen toistaa ja kolmas komppaa. Vain allekirjoittaja vaihtuu.

Tätä kutsutaan vastuullisuudeksi, mutta todellisuudessa kyse on tiedon pimittämisestä. Syntyy tiedotusvälinetodellisuus, joka pahimmillaan huitelee kilometritolkulla ohi koko totuudesta.

Vika ei ole pelkästään toimittajissa. Kyse lienee suurelta osin ihmisen halusta välttää kuin ruttoa sitä, että muut kohottelisivat kulmiaan. Kun lipuu muiden mukana, on turvassa – oli suunta mikä tahansa.

Mitä tälle voi tehdä? On alettava inhota itsestäänselvyyksiä ja tervehdittävä ilolla vastavirtaan kulkevien “vääriä” mielipiteitä.

Ivan Puopolo

Toimittaja, TV-juontaja, tubettaja, kirjoittaja

 

Toimittajat eivät osaa arvioida tutkimusten ja kyselyjen laatua

Vuoden 2024 uutiset kertoivat useista muutosneuvotteluista ja irtisanomisista media-alalla. Karkea arvio on, että toistasataa toimittajaa menetti tai on menettämässä työpaikkansa.

Paperin hinta, jakelukustannukset ja kilpailu mobiilinäyttöä tuijottavien asiakkaiden huomiosta selittävät osan kurjuudesta. Mutta tilanne tuskin paranee, vaikka suhdanne kääntyisi. Journalistien on katsottava peiliin ja kysyttävä: mitä me oikein haluamme?

Klikkikiima näyttää johtaneen virheiden lisääntymiseen. Pohjakosketus oli Seiskan juttu Yle-pomon romanssista: peräti 11 virhettä, jotka piti oikaista erillisessä pitkässä jutussa. Luulin, että alkuvuoden sepitekeskustelusta olisi opittu jotain. Nimettömien lähteiden käyttö on usein välttämätöntä, mutta rajansa kaikella.

Esimerkiksi sopii Wille Rydmanin naissotkujen retostelu Helsingin Sanomissa. Mitä sillä saavutettiin: Rydman loikkasi persuihin, nousi ministeriksi ja sai eduskunnalta luottamuslauseen. Miten meni kenenkin mielestä?

Lopuksi tiedeuutisista. Korkeasti koulutetut toimittajat eivät osaa arvioida tutkimusten, selvitysten ja erilaisten kyselyjen laatua. Esimerkki: Naisjärjestöjen keskusliitto tilasi markkinointitoimistolta selvityksen siitä, miten miehet suhtautuvat naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Tulos myytiin medialle tutkimuksena: ”Joka neljäs nuori mies uskoo, että nainen voi ansaita väkivallan.” Tämä johtopäätös oli pahasti liioiteltu, mutta tutkimuksen tilaaja oli tyytyväinen, koska sai aikaan ”keskustelua”.

Vasta uutisoinnin toisessa aallossa nousi esiin olennaisia kysymyksiä: Onko vapaaehtoisten vastaajien nettipaneeli edustava otos? Oliko vastausprosentti tyydyttävä? Olivatko kysymykset yksiselitteisiä?

Ei, ei ja ei. Ei näin.

Matti H. Virtanen

Toimittaja evp

 

Journalismi kaipaa lisää totuutta ja objektiivisuutta

Hyvä lehtimiestapa pyrki laadukkaaseen, maailmaa kuvaavaan ja selittävään journalismiin. Identiteettipolitiikan perään vilkuilevat journalistin ohjeet taas tuottavat aktivismiin taipuvaa, maailmaa tasa-arvoiseksi muuttamaan pyrkivää liberaatiojournalismia, jonka teoria ja praxis syntyvät yliopistojen journalistiikan laitoksilla.

Laadukkaan journalismin arvot eivät liene tasa-arvo ja heikon kärsimyksen transsendenssi, vaan totuus, koko totuus ja objektiivisuus riippumatta siitä, mitä Marx, Rawls ja Chomsky ovat kirjoittaneet. Toimittajan käsitys hyvästä ja pahasta, maailmankuva ja -tuska tuskin ovat riittäviä, saati välttämättömiä lähtökohtia.

Kuitenkin tyhjän taulun sosiaalinen konstruktionismi, valikoiva unohtaminen, ideologisen ystävän nostaminen ja identiteettipoliittinen moralismi ovat liberaatiojournalismin syvintä praxista. Koska ihmisellä ei ole ideologiaa, vaan ideologialla on ihminen, alan restauraatio on haaste ilman laajoja henkilövaihdoksia. Taktinen totuus voi olla avoimesti puoluelehdistön ja ajatuspajojen työkalu, mutta ollakseen journalismia journalismin pitää pystyä parempaan.

Niko Sillanpää

Poliittisesti sitoutumaton dosentti, median kuluttaja ja sivistysporvarikoulutettava

 

Tutkiva ja monipuolinen journalismi järjestöistä puuttuu

Yli 90 valtionapuviranomaista jakaa vuosittain avustuksia noin 4 miljardia euroa. Leijonaosa myönnetään yleishyödyllisille yhteisöille, joista taas suuri osa on entisiä Veikkauksen edunsaajia, mm. taide-, kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja sote-järjestöjä. Korvamerkittyyn ja alati kasvaneeseen veikkausrahahanaan tottuneet yhdistykset ja säätiöt ovat nyt siirryttyään normaalin budjettimenettelyn alle joutumassa nekin osallistumaan säästötalkoisiin. Kenties ensi kertaa historiansa aikana. Ja mikä poru onkaan syntynyt.

Erikoisinta on kuitenkin ollut median yksipuolinen uutisointi yleishyödyllisten yhteisöjen toiminnasta ja avustusleikkauksista. Järjestöjen tiedotteet ja haastattelut vaikuttavat menevän sukkana läpi, vailla toimittajien kriittistä ja tutkivaa otetta. Tämä on vastoin journalistin ohjeita. Järjestöjen intressi on luonnollisesti esittää toimintansa ainoastaan suotuisassa valossa. Olen somessa joutunut korjailemaan useammankin järjestön ilmoittamia harhaanjohtavia lukuja, uhkakuvaskenaarioita ja oleellisten tietojen pimittämistä.

Jos järjestö kertoo avustusleikkauksen olevan 50 000 euroa ja aiheuttavan ennennäkemättömän mittavaa tuhoa, median tehtävä olisi tietenkin selvittää, mikä on järjestön saaman avustuspotin kokonaismäärä. Entä sen kokonaisrahoitus, varallisuus ja palkatun henkilöstön määrä? Kuinka moni tekee hallinto-, lobbaus- ja muuta valkokaulustyötä? Onko kenties päällekkäistä toimintaa muiden järjestöjen kanssa? Kuinka paljon avustukset ja palkatun henkilöstön määrä ovat mahdollisesti kasvaneet viimeisten 10-20 vuoden aikana?

Muita hyviä kysymyksiä olisivat, istuuko päättävissä elimissä kansanedustajia tai muita merkittävää valtaa käyttäviä poliitikkoja. Aika moni järjestö on nimittäin sidoksissa puolueisiin.

Hyvät toimittajat, ottakaa selvää, kyseenalaistakaa ja tehkää tutkivaa ja monipuolista journalismia järjestöistä.

Leena Pihanurmi

FM, opettaja, yhteiskunnallinen keskustelija