Kymmenen vuotta Lehman Brothersin kaatumisesta – mitä finanssikriisi on meille opettanut?

Päivälleen kymmenen vuotta sitten hdysvaltalainen investointipankki Lehman Brothers ilmoitti konkurssistaan. Moni pitää tuota tapahtumana finanssikriisin alkuräjähdyksenä. Tarkempi tutkinta kuitenkin osoittaa, että Lehmanin kohtalo oli ennemmin oire kuin lähtölaukaus itse kriisiin. Ja jotta vastaavia kriisejä pystyttäisiin estämään, meidän tulee osata tunnistaa kriisiin johtaneet tekijät. Tätä työtä on tehty paljon. Mitä finanssikriisi opetti meille? Vai opettiko se mitään? Tutkijaprofessori Tuomas Malinen ja Financial Timesin toimittaja Gillian Tett pohtivat asiaa.

Finanssikriisiin liittyviä tutkimuspapereita on hyllykilometreittäin. Yhdysvaltain asuntolainojen pilkkominen ja paketoiminen kokonaan uudenlaisiksi finanssipiirien kaupankäyntikohteeksi (CDO:t, engl: Collaterized Debt Obligation) on todettu olleen itse kriisin polttoainetta, ruutia. Ruuti sai tynnyrinsä, sytytyslankansa ja tulitikkunsa valvovilta viranomaisilta, hallitukselta ja riskejä arvioivilta luottoluokittajilta.

Helsingin yliopiston tutkijaprofessori Tuomas Malinen (linkki kirjoitukseen) ja arvostetun talouslehti Financial Timesin Yhdysvaltojen osaston vanhempi toimittaja Gillian Tett (linkki kirjoitukseen) vastaavat kysymykseen: “Olemmeko me nyt turvassa?”

Kolkko vastaus on, että emme ole. Joissain asioissa olemme edistyneet, mutta olemme joutuneet ottamaan myös takapakkia.

Myrkkycocktailin raaka-aineet: ahneus, luottamus ja unelma

CDO:ita ei luonnollisestikaan luotu varta vasten aiheuttaamaan valtavaa hämminkiä ja sekasortoa maailman taloudelle. Alkuperäinen tarkoitus oli hajauttaa asuntoluottoihin liittyviä riskejä. Tietty määrä asuntolainoja niputettiin, pilkottiin ja koottiin uudelleen.

Ennen CDO-aikakautta yhden tai kahden asuntolainan jäätyä hoitamattomiksi, tuli koko luottotappio kerralla asuntolainan myöntäjälle. CDO:issa yksi asuntolaina oli pilkottu useampaan pakettiin, joten yhden tai kahden asuntolainan hapantuminen ei pitänyt vaarantaa koko CDO-pakettia, vaikka tuotto hieman jäikin jälkeen.

Pankit olivat pian CDO-paketoineet tavanomaisen, vähäriskisen asuntolaina-asiakaskunnan. Kun CDO-pakettien kysyntä kasvoi pienemmän riskin vuoksi, niitä haluttiin ostaa lisää. Kysyntä houkutteli pankit haalimaan asiakkaita myös vähävaraisemmasta kansanosasta. Yhdysvaltain hallitus halusi vähävaraisillekin antaa palan “amerikkalaista unelmaa”, eli mahdollisuuden asua viihtyisässä talossa.

Luottoluokittajat eivät osanneet tai halunneet arvioida riskejä oikein. Tuomas Malinen kertoo kirjoituksessaan, että yrityslainojen kohdalla luottoriskit pystyttiin haarukoimaan tarkkaan yrityksen aiemmasta kirjanpidosta ja finanssimaailmaa kiinnostavista keskeisistä tunnusluvuista, kuten voittojen määrästä ja liikevaihdon kasvusta. Asuntolainoissa vastaava tietokanta uupui. Luokittajat löivät priima-leiman herkästi ja kritiikittömästi heikkolaatuisimmillekin CDO:ille.

Pankkiirit eivät halunneet ahneuksissaan myydä “eioota” CDO-ostajille, vaan kaivoivat väen vängällä uusia asiakkaita. Se tuotti rahaa. Luottoluokittajat ja finanssipiirit luottivat CDO:n erinomaisuuteen jopa siinä määrin, että sijoittajapiireissä varsin konservatiiviset eläkerahastotkin ostivat niitä.

Pankkilainoja myönnettiin ihmisille, joilla ei ollut lainkaan varallisuutta, etukäteissäästöjä eikä edes tuloja. Helppo lainansaanti nosti asuntojen hintoja. CDO:iden sisään tunki silkkoa, jota myytiin huippuhintaan. Myrkyllinen cocktail oli siten valmis, eikä kriisiltä voitu enää välttyä.

Elettään kuin viimeistä päivää, ja lopulta viimeinen päivä saapuu. CDO-korttitalo romahtaa. 14.9.2008 Lehman Brothers ilmoittaa joutuneensa umpikujaan. Seuraavana päivänä yhtiö ilmoitti hakeutuvansa yrityssaneeraukseen.

Shokkiaalto leviää ympäri maailman.

Velkaa ja varjopankkeja

Finanssikriisi järisytti maailmaa. Yhdysvalloissa pankit pääomitettiin uudelleen ja sääntelyä kiristettiin. Euroopassa on edetty hitaammin. Vanhalla mantereella on pelastettu pankkeja ja jopa pankkeja pelastaneita valtioita. Monet ekonomistit ovat katsoneet tämän johtaneen hyvin hitaaseen palautumiseen. Yhdysvallat onkin jo edenyt kohti normaalia rahapolitiikkaa, kun taas Euroopassa pyritään elvyttämään yhä hitaaksi jäänyttä talouskasvua.

Tett ja Malinen kirjoittavat, että velkaisuus on vain lisääntynyt sitten finanssikriisin. Se luo varjon uusien isojen talouskriisien ehkäisylle. Pankkien lisääntynyt sääntely on ohjannut finanssiliikennettä valvomattomille alueille. Rahaliikenne on siirtynyt niin kutsuttujen varjopankkien myötä sääntelyelimien ulottumattomiin. Varjopankit toimivat kuten pankit olematta kuitenkaan virallisesti pankkeja.

Varjopankit luotottavat yrityksiä ja erityisesti Kiinassa niiden määrä on saanut jotkut ekonomistit huolestumaan. Toisten ekonomistien mielestä Kiinalla on riittävät lihakset selviytyä kriiseistä. Kiinalaisilla on myös suuri halu tutkia ja oppia historiasta. Se saattaa heidät tunnistamaan kriisin syyt ajoissa ja toimimaan asianmukaisella tavalla.

Kriiseiltä ei välttämättä voi välttyä

Tett muistuttaa kirjoituksessaan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n selvityksestä, jossa rahasto on tunnistanut lähes 150 talouskriisiä 1970-2011 välisinä vuosina. Niillä on siten taipumus uusiutua ja tulla eteen yhä uudelleen ja uudelleen.

Voimmeko välttyä uusilta kriiseiltä? Tett on hieman optimistisempi kuin Malinen. Tettin mukaan ongelmaa ei olla korjattu kokonaan. Malisen mukaan keskuspankit ovat jopa lorottaneet bensaa uuteen roihuun. Tett kertoo kanssa, että keskuspankkien löysä rahapolitiikka on johtanut hullunhalpaan velkaantumiseen. Erityisesti sääntelyn ulkopuolella toimivat varjopankit ovat riskinhallinnan kannalta suuri mysteeri.

Molemmat muistuttavat velkamäärien kasvusta. Malinen kirjoittaa, että juuri kepeä rahapolitiikka on ruokkinut velkaantumista.

Euroopassa tilanne on Yhdysvaltoja heikompi. Pankkien pelastaminen hinnalla millä hyvänsä on siirtänyt suuria määriä velkoja pankeilta eurooppalaisille maille. EU haluaisi kuitenkin pienentää ylivelkaisiksi katsomiensa jäsenmaiden velkataakkaa. Pankkien tappiot lisättynä aiempaan velkaan on luonut vyönkiristelyä. Euroopan talouskasvu on jäänyt myös Yhdysvaltojen kasvusta jälkeen.

Jos kriiseiltä ei voida välttyä, niin kriisien hoidossa on erilaisia käsityksiä. Onko eurooppalainen tapa varmasti niistä kaikista paras?