Kouluissa hehkutetaan “oppimisen vallankumousta”, “digiloikkaa” ja “ilmiöoppimista”, mutta ovatko ne oppilaille hyödyllisiä työvälineitä vai puppugeneraattorin tuotosta?

Kasvatustieteen tohtorin Antti Saaren uutuusteoksessa analysoidaan kasvatusteorioita ja opetuksen politisoitumista kautta aikain. Kasvatuksesta ja koulutuksesta on taitettu peistä jo 2000 vuotta sitten, ja jokainen aika ja hallitsija on lyönyt leimansa opetussuunnitelmiin. Saaren teos arvioi myös kasvatustieteen teorioiden kytköksiä erilaisiin poliittisiin suuntauksiin, kuten radikaaliin vasemmistolaisuuteen.

Kouluihin on viime vuosikymmenellä ajettu kiihtyvällä tahdilla ”oppimisen vallankumouksen” nimellä kulkevia uudistuksia, joiden vaikutuksia ei ole riittävästi tutkittu tai tehdyt tutkimukset ovat heikolla pohjalla. Esimerkeiksi sopivat hyvin muun muassa ”digiloikka” ja ”ilmiöoppiminen”.

Itseään edistyksellisinä pitävien uudistajien into nouseekin usein poliittisista, taloudelllisista tai muista motiiveista, vaikka muutokset perustellaan julkisuudessa joko lapsen parhaalla tai ”tulevaisuuden välttämättömyytenä.”

Näin voi päätellä kasvatustieteen tohtori, tutkija Antti Saaren uudesta teoksesta, joka esittelee kasvatusteorioita antiikista nykypäivään. Saari työskentelee Tampereen yliopistossa. Hän on aiemmin tutkinut muun muassa niitä retorisia keinoja, joita konsultit, osa akateemisista piireistä ja poliitikoista käyttivät, kun digilaitteet ja –opetus haluttiin juntata koulumaailmaan.

Saaren analyysin tulos näyttää melkoisen vastaansanomattomasti, millainen puppugeneraattori digihypen ympärillä pyörii. Mainostamisessa ja positiivisessa puheessa ei tietenkään ole sinänsä mitään moitittavaa, mutta jos sillä perusteella myllätään opetussuunnitelmat uusiksi, saatetaan päätyä kalliisiin virheratkaisuihin.

Saari esittelee teoksessaan monipuolisesti kasvatustieteen teorioita. Hän pohtii myös niiden hajanaisuutta ja kytköksiä erilaisiin poliittisiin suuntauksiin, kuten radikaaliin vasemmistolaisuuteen. Saaren kirjasta näkyy sekin, että kasvatuksesta ja koulutuksesta on taitettu peistä jo 2000 vuotta sitten. Jopa argumentit kuulostavat merkillisen tutuilta tämän päivän koulukeskusteluista. Jokainen aika ja hallitsija lyö leimansa opetussuunnitelmiin.

Saaren kirja kuvaa kasvatuksen tieteenfilosofisia suuntauksia ja pitkää historiaa mielenkiintoisesti ja yleisöystävällisesti. Teoksen lukeminen vahvistaa ajatuksen siitä, että ”paras koulu” on aina arvovalinta. Tutkimustulokset auttavat vaihtoehtojen selvittämisessä, mutta eivät tarjoa lopullista ratkaisua.

Ajatuspaja Suomen Perustalta ilmestyy lähiaikoina peruskoulun ongelmiin pureutuva selvitys, jossa käydään läpi useita, myös tuoreimpia kasvatustieteellisiä tutkimuksia.