Hukari: Keskusteltiinko Suomen mediassa lainkaan Yhdysvaltain vaalien olennaisimmista asioista?

YHDYSVALLAT | Presidentinvaaleissa keskustelua hallitsivat republikaanien ehdokas Donald Trumpin poliittisesti epäkorrektit lausunnot ja demokraattien ehdokas Hillary Clintonin epäilyksiä herättäneet vaalirahakytkökset sekä tietoturvallisuuden laiminlyönti ulkoministerinä. Suomessa YLE keskittyi esittämään Trumpin mahdollisimman epäedullisessa valossa ja taluttamaan studioon vakavailmeisiä asiantuntijoita kauhistelemaan ja ihmettelemään Trumpin suosiota. Yhdysvaltain ja Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut toimittaja Matti Hukari arvioi syitä, joiden vuoksi niin moni äänestäjä arvioi Donald Trumpin paremmaksi vaihtoehdoksi.

YLEn juontajat pelottelivat suomalaisia Trumpilla puoli vuotta. Viimeisin YLE:n A-studion keskustelu muutamaa päivää ennen vaaleja 3.11.2016 kiteytti ala-arvoisen tason. Juontaja Jan Andersson painotti Trumpin ”törkypuheita”, mutta Yhdysvaltain kansaa oikeasti huolettavia ja Trumpin asiallisesti käsittelemiä asioita, kuten huumerikollisuutta, islamin terrorismin uhkaa ja liittovaltion velkaa ei käsitelty sanallakaan.

A-studiossa Ulkopoliittisen Instituutin (UPI) tutkija Charly Salonius-Pasternak todisteli kuinka vaalimatematiikka varmistaa Hillary Clintonin voiton. Vaalien jälkeisenä aamuna YLE käytti edelleen samoja ”asiantuntijoita” vaalien kommentaattoreina. Mikähän lienee kriteeri, jolla pääsee YLEn asiantuntijaksi? Kari Suomalaisen pilapiirroksen (HS 30.1.1985) mukaan kyseiseen tehtävään kelpasi papukaija.

“Ylen radio-ohjelmissa on käsitelty Trumpia joko siten, että pelätään hänen pitävän vaalilupauksensa tai pilkataan, että hän ei pitäisi vaalilupauksiaan.”

Vaalien jälkeen jokaisena päivänä Ylen radio-ohjelmissa on käsitelty Trumpia joko siten, että pelätään hänen pitävän vaalilupauksensa tai pilkataan, että hän ei pitäisi vaalilupauksiaan. Historian professori Niall Ferguson (Harvard) totesi CNN:n haastattelussa 17.11.2016 että Yhdysvaltain liberaalien suurin pelko on Trumpin onnistuminen presidenttinä. Sama pelko näyttää vaivaavan Suomessa Yleä ja niitä maakuntalehtiä, joita Ylen ykkösaamu lainaa lehtikatsauksessaan. Varsinainen rimanalitus oli Aamulehden pääkirjoitus 16.11.2016, jossa tuomittiin Trumpin presidenttiys jo ennalta, ja kehuttiin Barack Obaman arvoa, ilman viittaustakaan tämän aikaansaamaan Yhdysvaltojen ennätykselliseen velkaantumiseen.

Yhdysvaltain valtionvelan historia 90-luvulta lähtien

Bill Clintonin tullessa Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1993 Liittovaltiolla velkaa oli hänen edeltäjänsä George H. W. Bushin jäljiltä 4 biljoonaa dollaria (1 biljoona = 1000 miljardia) ja Clintonin presidenttikauden (1993-2001) jälkeen 5,6 biljoonaa. Velkavuoren säikäyttämänä hän aloitti keskustelun sosiaaliturvan ylläpidon mahdollisuudesta ja valtion veronkannon onnistumisesta varakkaimmilta. Kongressikaan ei kieltänyt tuota ongelmaa.

Clintonin seuraajan George W. Bushin lopettaessa presidenttiytensä tammikuussa 2009, velkamäärä oli lähes kaksinkertaistunut 10 biljoonaan. Tullessaan valtaan Barack Obama arvosteli edeltäjäänsä Bushia valtion velan kaksinkertaistamisesta. Nyt kun Obama itse jättää Valkoisen talon, on bruttovelan määrä yli 19 biljoonaa eli kaksinkertainen Bushin saavutukseen nähden. Obaman kauniiden puheiden hintana on ollut ennennäkemättömän vastuuton velkaantuminen. Onko yhdessäkään YLEn keskustelussa kerrottu tätä totuutta Obaman presidenttikaudesta?

Puheiden ja tekojen historia

Vuonna 1981 Yhdysvaltalaisen kotitalouden mediaanitulot olivat 24 000 dollaria ja vuonna 2015 56 000 dollaria. Inflaatiokorjattuna reaalitulot ovat laskeneet. Liittovaltion menot ovat samana aikana lisääntyneet, inflaatiokorjattuna ja väestön määrään suhteutettuna, noin 50 %.

Amerikkalaiset äänestäjät oivalsivat vuoden 2016 vaaleissa Trumpin vaalipuheiden olevan lähempänä faktoja kuin Obaman budjettipuheet kuluneiden 8 vuoden aikana. Onko YLE analysoinut sinä aikana kertaakaan Obaman puheiden todenperäisyyttä?

Vuosien 1997 ja 2013 välisenä aikana Yhdysvaltain presidentit pitivät 17 ”liittovaltion tila”-puhetta. Jokaisessa puheessa käsiteltiin tarvetta uudistaa pitkän ajan lakisääteisten tulonsiirtojen laajuutta ja rahoitusta, mutta teot jäivät puolitiehen. Ehkä merkittävin oli Bill Clintonin puhe helmikuussa 1999. Silloin hän totesi sosiaaliturvan rahoituksen vielä toimivan, mutta ennusti, että vuonna 2013 se pyörisi velalla (niin on käynytkin) ja vuonna 2032 sosiaalikassa olisi maksukyvytön. Clinton yritti tehdä asialle jotain. Lokakuussa 1997 hän pääsi edustajainhuoneen republikaanisen puhemiehen, Newt Gingrichin kanssa salaiseen sopimukseen sosiaaliturvan uudistamisesta kestävälle rahoituspohjalle. Clintonin oli tarkoitus kertoa demokraattien ja republikaanien yhteisestä tahtotilasta valtiontalouden tervehdyttämiseksi helmikuussa 1998, ”liittovaltion tila” – puheessaan. Mutta sitten ilmaantui jotain tärkeämpää. Uutiskanavat ja lehdet täyttyivät 21.1.1998 alkaen otsikoista ja artikkeleista, joissa valkoisen talon työharjoittelija Monica Lewinsky oli pääosassa. Valtion velka jäi Lewinskyn ja presidentti Clintonin seksiskandaalin jalkoihin.

Vuonna 2001 presidentti George W. Bush saarnasi kuinka jokaisen kongressijäsenen tulisi ymmärtää, että eläkejärjestelmää ei ole suunniteltu kustantamaan suurten (sodan jälkeen syntyneiden) ikäluokkien eläkkeitä. ”Mikäli kongressi laittaa päänsä pensaaseen, palkansaajat joutuvat joko maksamaan reilusti nykyistä enemmän eläkemaksuja tai kohtaamaan radikaalit eläkeleikkaukset.” Sittemmin Bushin yrityksen vastuullisesta valtiontalouden hoitamisesta tuhosi Irakin sota, mikä vei liittovaltion velan uusiin sfääreihin.

Yhdysvaltojen yleisessä OASDI-työeläkejärjestelmässä (Old Age, Survivors and Disability Program), lakisääteisen vanhuuseläkkeen korvaustaso on muodostunut keskimäärin noin 40 %:ksi keskituloisen työntekijän palkasta. Ei siis ihme, että 20.6.2016 julkistetun tilaston mukaan 19 % yli 65-vuotiaista amerikkalaisista on edelleen töissä (vuonna 2000 luku oli 13 %). Vuonna 2005 Bush ehdotti eläketurvaan ns. kolmatta tietä eli palkansaajien omaa vastuuta. Siis omaa harkintaa siitä, minkä suuruisia maksuja he maksavat ja vastaavasti sen mukaisia eläkkeitä sitten aikanaan nauttisivat. Hieman tämänkaltainen uudistus toteutui Ruotsissa 1990-luvulla pääministeri Göran Perssonin sosiaalidemokraattisen hallituksen johdolla, kun työntekijät alkoivat ottaa riskiä eläkesijoituksistaan ns. rahastoeläkkeen muodossa (premiepension).

Obama löi demokraattien esivaaleissa 2008 Hillary Clintonia niin että tämän oli pakko kääntyä vasemmalle ja hylätä miehensä poliittinen perintö.

Mutta se mikä kelpasi Ruotsin sosiaalidemokraateille, oli Yhdysvaltain demokraateille liian oikeistolaista, ainakin republikaanien ehdottamana. Kongressin demokraatit kuulivat Bushin ehdotuksesta sanan ”vapaaehtoinen” sanana ”yksityistäminen”, saaden siitä aseen vuoden 2006 kongressivaaleihin, ja valtionvelan ongelma jälleen kerran unohdettiin. Samalla se oli loppu Bill Clintonin ”uudelle kolmannen tien Demokraattipuolueelle”, joka luotti vapaakauppaan ja sosiaaliturvauudistukseen. Välivaaleissa 2006 demokraatit tulivat kongressin enemmistöksi vastustamalla Bushin suosimaa vapaakauppaa, Irakin sotaa ja yksityistämisohjelmia. Eräs vasemmistoagendalla, jo vuoden 2004 vaaleissa senaattiin nousseista, oli Barack Obama Illinoisista. Hän hyödynsi demokraattien käännöksen vasemmalle ensimmäisenä, ja löi demokraattien esivaaleissa 2008 Hillary Clintonia niin että tämän oli pakko kääntyä vasemmalle ja hylätä miehensä poliittinen perintö. Obama lupasi presidentinvaaleissa 2008 että NAFTAn ”repiminen auki” olisi yksi hänen ensimmäisiä toimenpiteitään presidenttinä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Donald Trump ehdotti vaalikampanjassaan kauppasopimusten ehtojen uusimista, erityisesti Kiinan kanssa. Euroopan teollisuuden kilpailukyky ei Trumpin mielestä ole Yhdysvalloille kummoinen uhka, ja Trump kannattaa vapaakauppasopimusta Iso-Britannian kanssa. Vuonna 2000 laadittu ns. Lissabonin strategia, jolla EU:sta piti tulla maailman kilpailukykyisin talous vuoteen 2010 mennessä, on Trumpin mielestä hyvä vitsi amerikkalaisille ja huono vitsi eurooppalaisille.

Obaman kaunopuheisuus ja todellisuus.

Demokraattien siirtymä vasemmalle alkoi vuoden 2008 puoluekokouksessa. Valtionvelan pienentämisen sijasta puhuttiin sosiaalimenojen kasvattamisesta. Vuoden 2008 finanssikriisi selvitettiin Yhdysvalloissa – Bushin ja Obaman johdolla – huomattavasti paremmin kuin Euroopan unionissa, mutta liittovaltion budjetin ja velan suhteen siirryttiin pelkkään retoriikkaan. Tammikuussa 2009 Obama kertoi The Washington Post -lehden haastattelussa seuraavaa: ”kongressi ja edelliset hallitukset ovat liian kauan saaneet potkia velkatölkkiä alamäkeen tietä. Nyt olemme tulleet tien päähän. Tölkki on nostettava, ja kovat päätökset on tehtävä.” Ensimmäiselle budjetilleen Obama antoi korkealentoisen nimen ”vastuullisuuden uusi aika: Amerikan lupausten uudistus”. Saman budjetin alijäämä oli 1,17 biljoonaa. Demokraatit siis aloittivat Obaman ajan irrottamalla retoriikan rahatalouden todellisuudesta.

Amerikkalaiset äänestäjät oivalsivat vuoden 2016 vaaleissa Trumpin vaalipuheiden olevan lähempänä faktoja kuin Obaman budjettipuheet kuluneiden 8 vuoden aikana. Onko YLE analysoinut sinä aikana kertaakaan Obaman puheiden todenperäisyyttä? Kuinka on mahdollista, että hyvässä kansantalouden suhdanteessa elänyt valtio on Obaman kaudella ottanut velkaa biljoonan vuodessa menojensa rahoittamiseen? Siis tuplasti George W. Bushin kauteen verrattuna, jolloin valtion menoja lisäsi yhteensä 2 biljoonaa maksanut Irakin sota.

Huhtikuussa 2010 Presidentti Obama asetti Alan Simpsonin (rep.) ja Erskine Bowles (dem.) johtaman kansallisen komitean pohtimaan liittovaltion rahoituksen uudistamista. Komitean työ valmistui saman vuoden joulukuussa. Kuukausi ennen sitä demokraatit olivat menettäneet edustajainhuoneen enemmistön ns. Teekutsuliikkeen tukemille republikaaneille. Poliittisen kentän jyrkkä jakautuminen heijastui komitean työhön, ja lopulta vain 11 jäsentä 18:sta allekirjoitti mietinnön. Komitea ehdotti karkeasti kahden biljoonan leikkauksia ja yhden biljoonan verojen korotuksia vuodesta 2014 alkaen. Mietinnön mukaan toimittaessa sosiaalietujen kasvu hidastuisi, eläkeikää nostettaisiin ja terveydenhuollon menot jäädytettäisiin. Yleistä tuloveroastetta niin yrityksille kuin palkansaajillekin alennettaisiin, mutta verovähennykset ja verotuet sekä poikkeavat verokannat poistettaisiin. Lakisääteisten eli pakollisten sosiaalimenojen osuutta budjetissa vähennettäisiin, ja kongressi saisi enemmän valtaa säätää harkinnanvaraisia sosiaalimenoja. Komitean mietintö sai odotetusti kritiikkiä niin oikealta kuin vasemmalta. Talousnobelisti Paul Krugman kunnostautui vasemmalta, arvostellen eläkeiän nostoa, joka todellisuudessa on osoittautunut mietinnön helpoimmaksi rastiksi. Mietintö jäi Obaman pöydälle ilman toimenpiteitä. En olisi yllättynyt jos Trumpin hallinto toteuttaisi juuri tuon Simpson-Bowles mietinnön mukaisen talousohjelman.

Vuoden 2012 vaalikampanjassa ex- presidentti Bill Clinton tuki Obamaa ja puhui realistisesti. Clinton varoitti kansakuntaa ja molempia puolueita velasta. ”Tätä nykyä korot ovat alhaisemmat kuin inflaatio. Käytännössä siis rahoittajat maksavat siitä, että otamme heidän rahansa velaksi. Mutta kun talous elpyy ja korot nousevat olemme lirissä. Meidän täytyy saada pitkäkestoinen velka hallintaan tai velka hallitsee meitä. Ne rahat, jotka pitäisi käyttää koulutukseen, terveydenhuoltoon, tieteeseen ja teknologiaan menevät tulevaisuudessa velan korkoihin.” Vuoden 2016 vaaleissa vain Libertaaripuolueen ehdokas Gary Johnson puhui tällaisia. Hillary Clinton keskittyi kauniiseen liturgiaan vähemmistöistä ja lietsomaan pelkoa Trumpia kohtaan sekä pilkkaamaan alemman koulutustason ihmisiä.

Vaalit 2016 ja tulevaisuus

Vuonna 2016 liittovaltion 3,66 biljoonan korottomista menoista menee 2,47 biljoonaa lakisääteisiin maksuihin: sosiaaliturvaan, kansaneläkkeisiin, terveydenhoitoon ja lääkekorvauksiin. Kongressin Budjettitoimisto (Congressional Budget Office, CBO) ennusti 12.7.2016, että 10 vuoden kuluttua vastaavat luvut ovat 5,70 ja 4,14 biljoonaa. Velan suhde BKT:hen on nyt 75 % ja tällä menolla 86 % vuonna 2026. Mainittakoon että presidentti Obaman aloittaessa vuonna 2008 suhde oli vain 39 %. Nousu on siis ollut hurjaa viimeisen kahdeksan vuoden aikana.

Matt Welch kysyy, voiko enää vastuuttomampaa talouspoliitikkoa olla kuin Trump? Welch vastaa itse, että valitettavasti voi – nimittäin demokraattien vaaliohjelma.

Donald Trump otti kantaa liittovaltion velkaan esivaalien aikaan huhtikuussa 2016. Silloin hän kertoi parantavansa talouden neuvottelemalla kauppasopimukset uusiksi. Tällä keinolla vauhdittuva talouskasvu hoitaisi valtion velan kahdeksassa vuodessa. Toukokuussa 2016 CNBC -televisiokanavan haastattelussa Trump kertoi hoitavansa valtion velan pois päiväjärjestyksestä neuvottelemalla uudet pitkäaikaiset alennukset niiden korkomenoihin. The Wall Street Journal ihmetteli mistä löytyy rahoittaja, joka antaa alennuksia. Vaikka Trump on yhtäältä arvostellut keskuspankkia liian alhaisesta korkotasosta, niin toisaalta hänen näkemyksensä ovat aina muuttuneet tosiasioiden edessä. Negatiiviset korot yhdistettynä tiukkaan valtiontalouteen ovat nykyajan versio monetarismista, jota Reagan 80-luvulla menestyksellisesti toteutti. Se kuulostaa uskottavammalta kuin vasemmiston suosima velkaelvytys. Trump on myös luvannut puolustaa köyhimpien sosiaaliturvaa. Siinä on haastetta, sillä kun nykylain mukainen sosiaaliturva Yhdysvaltoihin luotiin, oli maksajien suhde vastaanottajin 16:1 ja nyt se on 3:1.

Kongressin budjettitoimisto arvioi 27.7.2016 että Trumpin talousohjelma kaksinkertaistaisi valtion bruttovelan, jälleen kerran, seuraavan kymmenen vuoden aikana 39 biljoonaan dollariin. Budjettitoimisto ei huomioinut Trumpin kahta mahdollista valttikorttia: talouskasvua ja negatiivisia korkoja. The Wall Street Journal ja The New York Times –lehtien kolumnistina sekä Fox News ja CNN -televisiokanavien kommentaattorina esiintyvä Matt Welch kysyy Reason -lehden lokakuun 2016 numerossa, voiko enää vastuuttomampaa talouspoliitikkoa olla kuin Trump? Welch vastaa itse, että valitettavasti voi – nimittäin demokraattien vaaliohjelma. Ainakin Welchin analyysin perusteella amerikkalaiset valitsivat vaaleissa paremman vaihtoehdon.

Vuonna 2008 Hillary Clinton sai jarrutettua Obaman menojen lisäyksiä ja veronkorotuksia. Mutta vuonna 2016 Clinton itse esitti ilmaista opiskelua alempiin korkeakoulututkintoihin (College) ja lupasi vapauttaa kaikki opiskelijat opintoveloistaan. Rahaa löytyisi rajattomasti kun Wall Street, korporaatiot ja superrikkaat alkaisivat maksaa reilun osan tuloistaan veroina. Kuulosti hyvältä, mutta Clinton unohti, että Wall Street tarkoittaa 60 miljoonaa osakesäästäjää.

Vaalien tulos kertoi osakesäästäjien ymmärtäneen äänestyskopissa Clintonin puheet oikein. Bernie Sanders sai demokraattien heinäkuussa 2016 uudistettuun puolueohjelmaan lupauksen laajentaa sosiaaliturvaa ja julkista terveydenhuoltoa. Hillary vastusti aiemmin Sandersin rahanjakoa, mutta taipui siihen vaalituen hintana. Demokraattien puoluekokouksessa Clinton sai suurimmat aplodit sanoessaan ”kun kattoa ei ole, vain taivas on rajana”. Naisten etenemistä työelämässä hidastavan lasikaton sijaan hän ilmeisesti tarkoittikin valtion menokattoa. Demokraattien vaaliohjelma lisäisi käytännössä valtion menoja 1 biljoonan vuodessa. Vaikka verojen korotukset onnistuisivat, niin kymmenessä vuodessa valtion bruttovelka kasvaisi 29 biljoonaan. Demokraattien vaatimus 15 dollarin minimipalkasta (nykyisin 7,25 $ / tunti) olisi kilpailukyvyn kannalta katastrofi, ja vaatisi toimiakseen tullimuureja. Vaalitaistelun luonteeseen sopi sekin, että Clintonilta ei edes kysytty vaikeita kysymyksiä valtion velasta ja kilpailukyvystä, vaan hän sai kertoa kaunista liturgiaa koulutukseen panostamisesta. Libertaarien Presidenttiehdokas Gary Johnson kysyikin CNN -kanavalla 3.8.2016 onko olemassa jotain, mitä Hillary Clinton presidenttiehdokkuuden vastaanottopuheessaan demokraattien puoluekokouksessa ei luvannut äänestäjille, veronmaksajille tulevista kustannuksista välittämättä.

Vaalien tuloksesta voi päätellä, että amerikkalaiset veronmaksajat, sukupuolesta ja rodusta riippumatta, olivat jo saaneet tarpeeksi kauniista valheista ja odottivat johtajaltaan realismia. Ylen ja maakuntalehtien toimittajat vääristelivät asian juuri päinvastaiseksi, eivätkä kertoneet lainkaan niistä aiheista, jotka ovat Amerikan työläisille ja veronmaksajille tärkeitä.

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.