Kehitysapu on satojen miljardien business, joka tuottaa parhaimmillaankin ristiriitaisia tuloksia

Kehitysapua annetaan vuosittain kansainvälisesti noin sata miljardia dollaria. Vuosikymmeniä jatkuneen avun tulokset ovat esimerkiksi Afrikassa jääneet parhaimmillaankin ristiriitaisiksi. Perussuomalaisten nuorten entinen puheenjohtaja Simon Elo arvioi kirjoituksessaan kehitysavun nurjempaa puolta. 

Professori, entinen vihreiden kansanedustaja Eero Paloheimo kiteyttää nykyisen kehitysavun kirjassaan Tämä on Afrikka: ”Huonosti suunnitellun ja suunnatun kehitysavun merkittävin tulos on rappio.” Kirjailija Jukka Mallinen on todennut, että tehottomasta kehitysapuajattelusta kertoo sananlasku ”ei kannettu vesi kaivossa pysy”. Mallisen mukaan tehokkuudesta sen sijaan kertoo fraasi ”älä anna nälkäiselle kalaa, vaan onki, jolla hän voi itse kalastaa”.

Matti Kääriäisen tuore kirja Kehitysavun kirous toi kehitysapukeskustelun jälleen julkisuuteen. Kääriäinen työskenteli ulkoministeriössä kehitysaputehtävissä yli 40 vuotta. Kääriäinen luettelee kehitysavun epäonnistumisia: Sambian teiden varsilla lojuvat Sisujen raadot, Kafubun saha joka paloi taivaan tuuliin, traktoritehdas joka ei toiminut, lääketehdas joka ei toiminut.

– Mutta olennaisempaa kuin esimerkit, on se, että itse konsepti ei toimi, Kääriäinen toteaa.

Afrikan talous edustaa vain hieman yli prosenttia koko maailmantaloudesta, mutta etniset riidat ja sisällissodat repivät monia maita. Kaksi viidesosaa Afrikan väestöstä on lukutaidottomia ja laajalle levinnyt hiv-ongelma synkentää tulevaisuudennäkymiä. Väestönkasvu on lähtenyt nousuun kehitysavun myötä. Väestöräjähdys pahentaa ruokaongelmaa, huonontaa elinympäristöä, kiihdyttää ympäristötuhoa ja syö taloudellisen kehityksen eväät. Väestöräjähdys aiheuttaa muuttopaineen, joka purkautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden muodossa.

Pohjolan karttuinen käsi

Suomi liittyi Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi vuonna 1955, jolloin katsottiin että maallemme syntyi velvollisuus osallistua kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Ensimmäinen projekti toteutettiin Intiaan vuonna 1957 ja ensimmäinen budjetoitu määräraha kolme miljoonaa markkaa annettiin vuonna 1961. Suomen ensimmäinen kansainvälinen kehitysaputoimisto perustettiin vuonna 1965 ja sen johtajana toimi Jaakko Iloniemi. Toiminnassa oli mukana myös myöhemmin presidentiksi ja Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi valittu Martti Ahtisaari.

Kehityspolitiikkaa pidetään nykyään virallisesti keskeisenä osana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Köyhyyden vähentäminen ja YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttaminen kumppanimaiden tarpeita ja omistajuutta korostaen ovat Suomen kehityspolitiikan tärkeimmät tavoitteet.

Kataisen hallituksen tavoitteena oli Suomen kehitysyhteistyön määrärahojen nostaminen 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta kansainvälisten sitoumusten mukaisesti eli vuoteen 2015 mennessä. Siihen ei päästy, mutta Stubbin hallitus jatkoi tutulla 0,7 prosentin tavoitteella. ”Suomen maineelle on tärkeää, että täytämme 0,7 prosentin tavoitteen,” sanoo Kehityspoliittisen toimikunnan pääsihteeri Miia Toikka.

Ensimmäisen kerran kuuluisa 0,7 prosenttia nousi kotimaiseen keskusteluun, kun Iloniemi 17. lokakuuta 1970 nousi ulkoministeriön toimistopäällikkönä YK:n täysistunnon puhujapönttöön ja ilmoitti, että Suomi sitoutuu nostamaan kehitysyhteistyöbudjettinsa 0,7 prosenttiin bruttokansantulostaan, vieläpä nopealla aikataululla eli vuosikymmenen puolimaissa”.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin tilanne ei ole muuttunut.

– Se oli YK:n oloissa hyvinkin tyypillistä tilannediplomatiaa, jossa esitetään lupauksiksi hyvin helposti tulkittavia asioita, mutta ei niitä ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi. Ei kukaan suhtaudu niihin velvoittavina sitoumuksina vaan pikemminkin sillä lailla, että tämä on hyvää tarkoittava aikomus, Iloniemi kertoo Kehitysyhteistyön palvelujärjestön Kepan haastattelussa.

OECD:n Development Assistance -komitean maat antoivat kehitysapuun reilut 134 miljardia dollaria vuonna 2013, jossa on kasvua edellisvuoteen nähden 5,9 prosenttia. Suomen osuus oli noin 1,08 miljardia euroa, jossa on kasvua edellisvuoteen nähden 5,3 prosenttia. Summa oli 0,54 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta.

Suurin lahjoittaja oli Yhdysvallat yli 30 miljardin dollarin panoksella, mutta summa on vain 0,18 prosenttia maan bruttokansantulosta. Yhdysvalloille selvästi tärkein kehitysavun kohdemaa oli Afganistan, jonne kanavoitiin 2,2 miljardia dollaria. Ainoastaan viisi maata antoi kehitysapuun rahaa YK:n suositusten mukaisen osuuden suhteessa bruttokansantuloonsa. Suomi sijoittuu tilastossa alkupäähän. Voi perustellusti kyseenalaistaa väitteen, että Suomen kansainvälinen maine ei kestä alle 0,7 prosentin tasoa.

Suomi käytti kehitysyhteistyöhön vuosina 1988-2008 yhteensä yli kymmenen miljardia euroa nykyrahassa mitattuna. Suurin kehitysavun saaja on ollut Tansania, jolle annettiin kyseisenä aikana 677 miljoonaa euroa. Suomi antoi vuonna 2013 Tansaniaan kehitysapua 41 miljoonaa dollaria, mikä teki Tansaniasta yhä suurimman avustuskohteen. Tansania on Afrikassa myös kansainvälisen yhteisön tärkein tukikohde, jota on tuettu 1960-luvulta lähtien runsaalla 30 miljardilla dollarilla.

Mikä muuttuisi, jos tuki loppuu?

Mitä valtavilla panostuksilla on saatu aikaan? EU-komissio ilmoitti vuonna 2010, että unionin kehitysapupolitiikka täytyy uudistaa perusteellisesti.

– Jos jatkamme niin kuin nyt – ja vaikka jopa lisäisimme apua – kehitys monessa avunsaajamaassa on hyvin vähäistä tai jopa olematonta, EU:n kehitysapuasioista vastaava komissaari Andris Piebalgs puhui EU-parlamentissa.

Matti Kääriäinen lainaa kirjassaan ulkopuolisten arvioitsijoiden vuosista 2010-2011 tekemää raporttia, jonka mukaan kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista.

– Tansaniassa avun tulokset eivät vastaa siihen uhrattuja panoksia, toteaa kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen Helsingin Sanomille.

Köyhyys ja korruptio olivat Koposen mukaan Tansaniassa vahvasti mukana vuonna 1970 ja ovat yhä tänä päivänä. Pääkaupunki Dar es Salaamin rikkaat rikastuvat, mutta maaseudulla asuvasta enemmistöstä kaksi kolmasosaa elää köyhyysrajan alapuolella.

– Ulkomaisten avustustyöntekijöiden suuret palkat ja kiiltävät katumaasturit herättävät närää, sanoo Koponen. Tansanian menestystarinana pidetään sitä, että kaikki lapset on saatu kouluun.

Kehitysavun vaikutusten ja tuloksellisuuden arviointi on Matti Kääriäisen mukaan hyvin vähäistä.

– Emme tiedä todellisuudessa monienkaan, jopa 15 – 20 vuotta kestäneiden hankkeiden todellista vaikutusta. Niitä ei ole koskaan evaluoitu jälkikäteen. Jos Suomi lopettaisi kehitysapunsa Mosambikiin heti huomenna, mikään ei Mosambikissa muuttuisi, Kääriäinen totesi Helsingin Sanomille.

Kuollut apu

Sambialainen taloustieteilijä Dambisa Moyo on kirjoittanut teoksen Dead Aid (suom. ”Kuollut apu”), jossa hän osoittaa, miten kehitysavusta on aiheutunut enemmän haittaa kuin hyötyä. Markkinatalousuudistuksia tehneet kehitysmaat ovat sen sijaan menestyneet.

Moyon laskelmien mukaan vain 15 prosenttia kehitysavusta päätyy oikeisiin kohteisiinsa. Enimmäkseen kehitysavulla rahoitetaan vain myöntäjämaan omia intressejä ja henkilökuntaa sekä pyritään avun varjolla vaikuttamaan kohdemaiden yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan. Kuten toimittaja Percy Mashaire kirjoittaa Helsingin Sanomissa, ”mustat afrikkalaiset on virallisesti kruunattu valkoisten hyväntekeväisyyden mannekiineiksi”.

Kehitysyhteistyöjärjestö Liana ry:n hankekoordinaattorina toiminut Eija Soini kertoo Suomen Kuvalehden artikkelissa, että Tansanian Keskushallinto maksoi vuoden 2010 aikana 191 miljoonaa euroa ilman tositteita. Keskushallinto muun muassa maksoi 900 000 euroa palkkaa niin sanotuille haamutyöntekijöille, eläkkeelle jääneille, irtisanotuille ja kuolleille. Näissä keskushallinnon raportoiduissa ja raportoimatta jättämissä varoissa on mukana kehitysyhteistyövaroja. Massiivisesti korruptoitunut ja huonosti hallinnoitu maa jatkaa vuodesta toiseen kehitysavun vastaanottajana. Suomen osuus Tansanian budjettituesta oli vuonna 2010 noin 15 miljoonaa euroa.

Kehitysyhteistyöjärjestöjen toiminnassa pätee eräänlainen suuruuden ekonomia: Mitä suurempi budjetti, sitä suurpiirteisempi suunnitelma ja epämääräisempi raportti; mitä pienempi budjetti, sitä tarkempi suunnitelma ja yksityiskohtaisempi raportointi.

– Mitä kauemmin kehitysyhteistyötä teen, sitä skeptisemmäksi muutun. Ongelmat ovat mittakaavaltaan valtavat, ja ne suurenevat jatkuvasti hallitsemattoman väestönkasvun myötä, Eija Soini kertoi Suomen Kuvalehdelle.

Dambisa Moyon mukaan lähinnä vain ne kehitysmaat ovat menestyneet, jotka ovat vapauttaneet talouttaan, keventäneet verotusta sekä poistaneet ulkomaankaupan, yrittämisen ja työllistämisen esteitä ja hinta- ja palkkasääntelyä.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) antaa tukea Moyon näkemyksille. Tuomioja sanoi Suomen Kuvalehdessä, että ”Moyon väärin suunnatun ja korruptiivisia rakenteita ylläpitävän kehitysyhteistyön kritiikki on täysin perusteltua samoin kuin hänen ohjelmallinen näkemyksensä, että kehitysyhteistyö tulee ajaa alas ja korvata normaaleilla kauppaan ja taloudelliseen yhteistyöhön liittyvillä rahavirroilla.[…] Markkinavoimien kuri pitää huolen siitä, että rahahanat sulkeutuvat heti, jos tulosta ei synny tai raha katoaa väärinkäytöksiin.”

Toisinajattelijat

Julkisuudessa harva on uskaltanut Matti Kääriäisen tavoin voimallisesti uhmata virallista kehitysapuajattelua. Yksi kriitikoista on räväkästä sananparrestaan tuttu Sampo-konsernin, UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos.

– Olemme 50 vuotta heittäneet rahaa Kankkulan kaivoon. Ehkä hissukseen voisi alkaa myöntää, että tälläkään keisarilla ei ole vaatteita, Wahlroos totesi taannoin Suomen Kuvalehdelle.

Wahlroosin mukaan Suomen ei pidä oudoksua kiinalaisia, jotka sijoittavat Afrikkaan. Kiina tietää, ”miten vanhat sosialistiset rakenteet puretaan, luodaan toimivat markkinamekanismit, ylläpidetään järjestystä ja taataan jonkinlaisen oikeusvaltion ja hiljalleen esiin kasvavan demokratian edellytykset. Se on ainoa oikea tie Afrikalle”, Wahlroos puhui suomalaisilla suurlähettiläspäivillä Helsingissä.

Perinteinen valtiojohtoinen kehitysapu tarjoaa kannustimen olla kehittymättä. Lisäksi se tarjoaa voimakkaan kannustimen sille, että poliittinen luokka varmistaa kehitysavun saamisen jatkumisen. Valtiojohtoisen kehitysavun lopettamista ovat Wahlroosin lisäksi vaatineet Perussuomalaiset Nuoret ja europarlamentaarikko Sampo Terhon (ps) johdolla luotu talouspoliittinen raportti.

Kehitysavulla on saatu hyvääkin aikaan. Tunnetuin esimerkki lienee modernin avun antamisen kulttuurin aloittanut, Yhdysvalloilta sodan runtelemaan Eurooppaan suunnattu toisen maailmansodan jälkeinen Marshall-apu. Sillä oli kuitenkin keskeinen ominaisuus, joka puuttuu nykyisestä kehitysavusta: Marshall-apu oli käynnistysmoottori, jolla oli aikaraja. Vastaanottaja ymmärsi, että apua saa vain rajoitetun ajan, ja sen jälkeen on tultava toimeen omillaan.

Tutkija Juha Kuisman mukaan ”kehitysapu on moraalisesti länsimaisen ihmisen itselleen asettama velvoite. On oltava 0,7 prosenttia, vaikka keskimäärin emme tiedä, mihin apu kohdistuu”. Kuisman mukaan maat, jotka tietoisesti ovat pyrkineet irti kehitysapuriippuvuudestaan, ovat kehittyneet parhaiten. Hän väittää, että Kiina käyttää kehitysapua länttä fiksummin uuden liittolaisimperiumin rakentamiseen.

Edesmennyt professori Juha Sihvola halusi nostaa Suomen kehitysapuun antaman määrän prosenttiin bruttokansantuotteesta.

– Moyon ja Wahlroosin väitteet ovat asenteellisia, ideologisia ja moraalittomia, latasi Sihvola Helsingin Sanomille.

”Moraalittomia,” sanoo Sihvola. Esimerkiksi Afrikan ongelmien syyt tiivistetään usein siirtomaa-ajan rajoihin, yhtiöiden vastuuttomaan toimintaan ja markkinatalousjärjestelmän epäreiluuteen. Eikö ole pikemminkin moraalitonta, että Afrikka ei ole noussut vuosikymmenien varrella saamillaan sadoilla miljardeilla euroilla?

Afrikkalaisista tehdään passiivisia uhreja, vaikka korruptio, sisällissotien käynti ja muut ongelmat vaativat aktiivisuutta. Syyllisen rooli jää länsimaille, joiden laajamittainen Afrikan kolonialisointi päättyi 1960-luvun loppuun mennessä eli yli viisikymmentä vuotta sitten.

Europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon (ps.) mukaan afrikkalaisille on varattu uhripositio ja länsimaalaisille syyllisyyspositio, ja uhri-syyllinen-asetelma edellyttää kompensaatioita.

– Vaatimalla afrikkalaisia kantamaan itse vastuuta itsestään me syyllistäisimme heitä, mikä taas ei käy, koska he ovat uhreja. Toisin sanoen se, että kehitysapu lisää rakenteellisella tavalla Afrikan ja afrikkalaisten pahoinvointia, on täysin yhdentekevää, Halla-aho totesi.

Kuvitelma siitä, että Afrikan maista tehdään ulkopuolisella raha-avulla länsimaisia hyvinvointivaltioita, on idealistisuudessaan suuruudenhullua. Afrikan ja muiden kehitysapua saavien maiden täytyy itse kiinnostua muutoksesta ja perustaa riittävän vahva hallinto sitä tukemaan. Useat poliitikot eivät välitä siitä, meneekö kehitysapu todelliseen tarpeeseen, kunhan edes näyttää siltä, että varoja käytetään hyviin tarkoituksiin.

Kamerunilaisen tutkijan Achille Mbemben mielestä ”suurin syy Afrikan kurjuuteen ovat vallanhimoiset johtajat, joiden tavoite on olla vallassa ikuisesti”. Perinteinen kehitysapu vain ylläpitää vanhoja mätiä valtarakenteita.

Aikoinaan Nairobissa Tansanian suurlähettiläs sanoi Matti Kääriäiselle monipuoluedemokratiasta: ”Ei mitään mahdollisuuksia. Kenia, sen enempää kuin koko Afrikkakaan ei ole vielä valmis mihinkään parlamentaariseen monipuoluejärjestelmään. Täällä toimii vain presidenttivaltainen järjestelmä ja toivoa sopii, että löydämme jostain valistuneita hallitsijoita.”

Kääriäinen ei näe mieltä siinä, että länsi tahtoo vaaleja kehitysmaihin, jos maista vielä puuttuu toimiva oikeusjärjestelmä, poliisi, koulutettu väestö ja vapaa media. ”Silloin parlamentti on pelkkä kumileimasin,” Kääriäinen on sanonut Yle Uutisten haastattelussa.

Pieni piiri pyörii

Juhani Koposen ja Tiina Kontisen kirjoittamassa pamfletissa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla esitetään, että kehitysavun laatua koskevaa keskustelua ympäröi edelleen moralismin ja hyssyttelyn muuri. Koposen ja Kontisen mukaan kaikki asiaan perehtyneet tietävät, miten epätäydellisiä hankkeet ovat ja miten niukasti niiden tuloksista tiedetään. Ongelmia ei kuitenkaan uskalleta itse nostaa esille, jotta avun kyseenalaistajat eivät saisi ammuksia ja vaarantaisi sisäpiiriläisten toimeentuloa.

Koposen ja Kontisen mukaan kuuluisa 0,7 prosentin bruttokansantulotavoite on mantra, jota kehitysveljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden. Rahoja tarvitsee virkamiesten, konsulttien ja kansalaisjärjestöjen edustajien kehitysaputeollisuus. Kepan toiminnanjohtaja Timo Lappalainen on kirjoittanut, että kehitysyhteistyön vähättely tai leikkausvaatimukset olisivat monelle poliitikolle liki poliittinen itsemurha.

Kehitysapua perustellaan myös maahanmuuttopolitiikalla. Väestöliiton muutama vuosi sitten julkaisemassa Onnellisuus ja hyvinvointi rakentuvat oikeudenmukaisuuden kokemukselle –teoksessa linjataan, että ne maat, jotka onnistuvat tekemään itsestään houkuttelevan ja ystävällisen, voittavat kilvan osaajista ja tekijöistä. Tässä kilpailussa Suomen pitää pärjätä. Houkuttelevuus syntyy pienistä maineteoista, joissa on mukana annos avomielisyyttä, suvaitsevaisuutta ja ystävällisyyttä.

Helsingin Sanomien mukaan ulkoministeriön tietoon tulee vuosittain noin kymmenen miljoonan euron edestä kehitysavun väärinkäytöksiä. Nämä ilmenevät ministeriön omassa valvonnassa ja tarkastuksissa. Rahaa on yleensä joko käytetty muuhun kuin sovittuun tai sitä on pantu omaan taskuun.

Ex-ministeri Heidi Hautalan (vihr.) mukaan kehitysyhteistyöhön kuuluu tietynlaisen riskin olemassaolon hyväksyminen. Tietääkö kukaan, että kuinka suuri tämä ”tietynlainen riski” on? Paljastuneet väärinkäytökset sekä Suomessa että maailmalla antavat karmean kuvan.

Alexander Stubb (kok.) totesi ulkomaankauppaministeriaikanaan, että apua vastaanottavissa maissa ollaan tyytymättömiä länsieurooppalaisten tapaan hoitaa kehitysaputoimintaa. Stubbin mukaan uudistaminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa, koska suuret kansainväliset rakenteet ja totutut käytännöt vaikeuttavat uudistuksia. Matti Kääriäinen puolestaan pitää yhtenä suurena ongelmana sitä, että todellista yhteistä sitoutumista äärimmäisen köyhyyden poistamiseen ja vähentämiseen ei ole olemassa, vaan länsimaat kuten Yhdysvallat haluavat pitää kehitysmaat talutusnuorassaan.

Kehitysavusta elää maailmassa iso poliittinen väestöryhmä ja kansalaisjärjestöbyrokratia sekä useat ammattimaiset maailmanparantajat. Kehitysavun antamiseen on vuosikymmenien mittaan syntynyt valtava paine.

Maailmanpankilla on 10 000 työntekijää, kansainvälisellä valuuttarahastolla IMF:llä noin 2400, YK:n alaisilla elimillä 5000 ja siihen päälle yli 25 000 työtekijää valtionhallintoon kuulumattomista järjestöistä, yksityisistä hyväntekeväisyysjärjestöistä ja valtiollisista kehitysapujärjestöistä. Yhteensä lähemmäs 50 000 ihmistä, joiden tehtävänä on antaa apua päivästä ja vuodesta toiseen. Yhtä paljon ihmisiä kuin Swazimaassa. Kuten anekauppias Johann Tetzel (1465 – 1519) lausui: ”kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Dambisa Moyo kuvaa kirjassaan Dead Aid, miten laajat virastojen, organisaatioiden, järjestöjen ja yritysten verkostot hyötyvät kehitysavusta eli ilmaisesta rahasta niin paljon, että ne lobbaavat aggressiivisesti sen puolesta. Percy Mashaire kuitenkin huomauttaa, että huomattava osa tästä avusta jää Suomeen hankkeen materiaaliostoina, insinööritoimistojen ja konsulttien palkkioina ja niin edelleen.

Yksi syy suureen kehitysapuun on kansalaisten tietämättömyys. Perussuomalaisten TNS-gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan 60 prosenttia kansalaisista olisi valmis karsimaan kehitysyhteistyövaroja. Tosin kansalaiset eivät tiedä, että kuinka paljon kehitysapuun käytetään – yleisin arvio oli tutkimuksessa 150 miljoonaa, kun todellinen summa on 1124 miljoonaa. Kaksi kolmasosaa arvioi kehitysavun määrän alle puoleen sen oikeasta määrästä.

Kohti eettistä apua

Mistä kokenut kehitysyhteistyön kehäkettu Matti Kääriäinen aloittaisi ongelmien purkamisen? Kääriäinen kirjoittaa kirjassaan Kehitysavun kirous, että monikansallisten yritysten verojen välttely on lopetettava, veroparatiisit suljettava ja luotava kehitysmaiden ongelmat tunnistava kauppajärjestely. Kääriäisen esittämä ratkaisu kehitysmaille reilummasta globaalista markkinataloudesta ei ole idioottivarma – mikään ei estä sitä, että Afrikan johtajat jatkavat rahojen syytämistä omiin taskuihinsa.

Helpommin kannatusta keräävä ehdotus on, että peruskansalaisia on vahvemmin rohkaistava antamaan vapaaehtoista kehitysapua kuten mikrolainaa esimerkiksi sellaisten järjestöjen kuin Kivan kautta. Nykyisestä valtiojohtoisesta kehitysavusta voidaan siirtyä vapaaehtoiseen kehitysapumaksuun ja harkita verovähennysoikeutta niille, jotka antavat apua suoraan omista varoistaan.

Afrikka-aktivisti, kirjailija Pekka Peltola arvioi politiikan olevan aina vahvin syy kehitysavun antamiselle. Suurvalloille on tärkeintä saada hyvät suhteet Afrikan maiden eliittiin, hän sanoo, ja siitä ilosta he ovat valmiita myös maksamaan. ”Maailmanpankin ja IMF:n papereista löytyy paljon kuvauksia siitä, miten projektit ovat menneet pipariksi, kun rahat on viety. Ja sitten he toteavat, että jos ei nyt kuitenkaan lopeteta apua.”

– Kehitysavun sanotaan kohdistuvan köyhiin, mutta ei se siltä vaikuta. Köyhien osuus ei ole 50 vuodessa vähentynyt. Minusta kehitysapu ruokkii korruptiota. Ja se on paha asia, kertoo Peltola Maailma-lehdelle.

Juhani Koposen ja Tiina Kontisen mukaan kymmenissä maissa kehitysavun vaikutus köyhyyteen on ollut heikko tai olematon. Kun maasta puuttuu hyvä hallinto, kehitysavun antaminen on tehotonta ja ”kääntyy itseään vastaan”. Kehitysmaiden köyhien ihmisten hyvinvointi paranee, jos valtion tulojen pääasiallinen lähde on maiden oma talous, ei kehitysapu. Eliitti joutuisi kuuntelemaan kansalaisiaan, jos valtion varojen kertyminen olisi näiden hyvinvoinnista riippuvaista. Tämä rakenne ohjaisi kehitysmaita taloudellisen kasvun tielle.