Jukka Hankamäki: “Vihapuhetta” voi olla mikä tahansa asiallinen argumentaatio, joka ei miellytä vastaanottajaa

Filosofian tohtori Jukka Hankamäki ottaa Uuden Suomen blogissaan kantaa vihapuhekeskusteluun. Hänen mukaansa “vihapuhe”-käsitteen sisältö on jäänyt hämäräksi, ja sen merkitykset ovat laventuneet viittaamaan mihin tahansa argumentaatioon, joka ei miellytä vastaanottajaa. ”Vihapuheeksi” onkin leimattu lopulta sellainen täysin asiallinen ja perusteltu näkemys, joka ei sisällä vihaa mutta joka herättää vihaa vastaanottajissa.

– Sanasta ”vihapuhe” on tullut poliittisen retoriikan muotitermi. Sitä on käytetty ahkerasti, kun on haluttu leimata maahanmuuttoa koskeva arvostelu tunneperäiseksi tai kieltää se kokonaan, Hankamäki selventää.

”Vihapuheen” esiin nousussa on Hankamäen mukaan kyse ”vihapuheeksi” leimaajien itse kokemasta vastavihasta, jota heidän oma hämilleen joutumisensa on tuottanut, kun heidän maahanmuuttoa puolustavat vaatimuksensa ovat keskusteluissa osoittautuneet ristiriitaisiksi ja mädiksi. Tämän oman sekavan tuntemuksensa he sitten siirtävät koskemaan vihan tuntemustensa kohteita pitäen ”vihaisuutta” itse vihaamiensa ihmisten ominaisuutena.

– Psykologisesti tulkiten kyse on siis myös alkeellisesta tunteiden projisoimisesta.

– Lopuksi voidaan kysyä, onko tunteiden ilmaisemiseen oikeus. Vastaus on myönteinen: tunteiden osoittaminen on perustelua, kun sen kautta puretaan koettua epäoikeudenmukaisuutta ja tehostetaan ilmaisua, jota muuten ei ole kuultu. Vihapuheeseen voisi ehkä vastata ”rakkauspuheella”, mutta ongelma on, että edellä mainituista syistä muutamat ihmiset näyttävät rakastavan vihaamista, suvaitsevaisuussirkuksen näyttelijät mukaan lukien.

Hankamäki on käsitellyt sananvapausaihetta laajalti. Hän on viime vuosina julkaissut kirjat Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012).