IMF-virkamiehet ajoivat EU:lle mieluista politiikkaa – valvontaelimeltä ankarat moitteet

Riippumaton arviointielin (IEO) julkaisi viime viikolla raportin IMF:n toimista Kreikan, Irlannin ja Portugalin kriisejä koskien. Teksti on kohtalaisen tylyä. Eurokriisin alkuvaiheen tukipaketit olivat perusteiltaan ja oletuksiltaan heikosti suunniteltuja. Paketit vastasivat pitkälti suurten euromaiden politiikkojen toiveita. Lopputulos ei mairittele IMF:ää. Johdolta pimitettiin tietoja, omia sääntöjä kierrettiin. Ylioptimiset kasvuennusteet, puutteellinen ymmärrys riskien kokoluokasta, poliittiselle painostukselle altistava yhteistyö johtivat lopulta uskottavuuden ja maineen heikkenemiseen. Toimittaja Juhani Huopainen arvioi tapahtunutta.

Kansainvälisen valuuttarahaston riippumaton arviointielin IEO toteaa raportissaan, että IMF ei hoksannut Euroopan riskien kokoluokkaa, ja oli usein ”liian paljon” samaa mieltä Euroopan johtajien kanssa. Yhteistyö Euroopan komission kanssa “potentiaalisesti saattoi IMF:n henkilökunnan arviot poliittisen painostuksen alaisiksi”.

Muita keskeisiä raportin kohtia:

IMF:n johtokunta oli sivustakatsoja Kreikan, Irlannin ja Portugalin pelastuspakettien aikana, koska voimakkaimmat jäsenmaat olivat jo päättäneet IMF:n tehtävän kriisissä. Se ei riittävästi selvittänyt vaihtoehtoja Kreikan epäonnistuneelle pelastusoperaatiolle 2010, huolimatta varoituksista sekä IMF:n sisä- että ulkopuolelta, että velkojen leikkaus on välttämätöntä.

IMF ei pystynyt todistamaan keskeistä perustelua, jolla Kreikan velkaleikkausta vastustettiin – Euroopan tuho palon levitessä Kreikasta muihin kriisimaihin.

Mitään kirjallisia todistetta ei ole, että suhteellisia riskejä, kustannuksia ja riskin leviämiskanavia olisi vertailtu velkaleikkauksen ja pelastuspaketin välillä.

Sääntömuutos, joka mahdollisti velkakestämättömälle Kreikalle lainaamisen, toteutettiin läpinäkymättömästi ja ilman johtokunnan huolellista paneutumista.

Kreikan kasvuennusteet olivat ylioptimistiset, mutta ne sopivat ajatukseen, että velkaleikkausta ei tarvittaisi.

Pelastusohjelman alustavan pyyntöraportin ja myöhempien arvioiden pohjautuminen makroekonomisiin ennusteisiin oli vähäistä.

Ennusteiden vähäinen uskottavuus heikensi IMF:n mainetta ja siten myös mahdollista kriisinhoidon uskottavuuden tukea.

Arviointielin IEO valitti, että sillä oli vaikeuksia saada pyytämiään dokumentteja tai yhteistyötä IMF:n henkilöstöltä – kerran IEO joutui esittämään avunpyynnön suoraan IMF:n johtajalle Christine Lagardelle saadakseen haluamansa tiedot.

Tukipakettien myöntämisen vaihtoehto oli ylisuurten velkojen leikkaus, velkojien tappioksi. Julkisuudessa kerrottiin systeemitason kriisin uhkaavan euroaluetta, mikäli velkoja olisi leikattu. Linjanvalinnan tukipakettien puolesta oli kuitenkin todellisuudessa tehnyt Euroopan keskuspankki, EU-komissio ja tiettyjen EU-maiden poliittinen johto. Siinä vaiheessa, kun IMF tuli mukaan kriisitoimien suunnitteluun, velkaleikkaukset eivät enää olleet vaihtoehto. Erään entisen korkean IMF-virkamiehen mukaan ”juna oli jo lähtenyt asemalta”.

Kriisitoimia suunniteltaessa IMF:n johtokunta, joka muodostuu jäsenmaiden nimittämistä edustajista, pidettiin pimennossa. Jotkut jäsenet valittivat, että he saivat lukea lehdistäkin enemmän kuin mitä johtokunnan epämuodollisissa kokouksissa suunnitelmista kerrottiin. IMF:n virkamiehien parissa skeptisyys oli yleistä, mutta joukko ylimpiä virkamiehiä ajoi sinnikkäästi politiikkaa, joka oli euroalueen instituutioille mieluista.

IEO ei onnistunyt löytämään kirjallista näyttöä huolellisista analyyseistä, joissa olisi vertailtu velkaleikkauksien ja tukipakettien välisiä vaihtoehtoja, ja dokumentointi on ollut kautta linjan heikkoa. Useissa kohdin jälkikäteen ei ole tarkkaa tietoa, kuka ja koska oli jonkin päätöksen tehnyt.

IMF:n osallistuminen ylivelkaisten maiden tukipaketteihin käytännössä edellytti IMF:n omien sääntöjen kiertämistä. Kyseisenlaisia sääntömuutoksia ei olisi pitänyt tehdä ilman huolellisia analyysejä ja keskustelua, mutta sellaisia ei tehty.

Kärkevää kritiikkiä omalta johdolta

IEO on aiemminkin esitellyt hyvin kärkevää kritiikkiä IMF:n toimista eurokriisissä. Myös IMF:n entiset korkea-arvoiset työntekijät ovat avautuneet aiheesta julkisuudessa.

Simon Johnson (IMF:n pääekonomisti 2007-2008) kirjoitti 2010, että ylivelkaisen Kreikan tukipaketoinnin jälkeen todennäköisesti tullaan toteuttamaan lisää samaa, todeten, että politiikalla on suuri merkitys kriisinhoidon suunnittelussa.

Olivier Blanchard (IMF:n pääekonomisti 2008-2015) kertoi heti komennuksensa päätyttyä, että euroalueella edes tulonsiirrot eivät ratkaise ongelmia, vaan edessä on ilman omaa valuuttaa olevien maiden jatkuvaa, hidasta ja kivuliasta sopeutumista. Blanchard kirjoitti vielä pääekonomistina toimiessaan lyhyen artikkelin, jossa hän puolustelee, miksi kaikista puutteista huolimatta Kreikan kriisin hoitaminen meni vaihtoehdot huomioiden kohtalaisesti.

Peter Doyle (20 vuotta IMF:n palveluksessa) erosi 2012 ja julkisuuteen tulleessa kirjeessään kertoi häpeävänsä, että on koskaan työskennellyt IMF:lle. Doyle syytti IMF:ää sisäisen kritiikin vaimentamisesta ja johdon puolueellisen myönteisestä suhtautumisesta Eurooppaa kohtaan.

Ashoka Mody (pitkäaikainen apulaisjohtaja IMF:n Euroopan-osastolla) on arvostellut eurokriisin hoitamista jo kauan, ja viime huhtikuussa kirjoitti hyvän koosteen IMF:n jatkuvasta ylioptimismista, kritiikittömästä taipumisesta Euroopan johtajien tahtoon ja jatkuvasta oman tutkimustyönsä tulosten hyödyntämättä jättämisestä.

Kenneth Rogoff (IMF:n pääekonomisti 2001-2003) huomasi 2011, kuinka IMF:n pääjohtaja Lagarde kehotti euroaluetta kiirehtimään kriisipankkiensa pääomittamista. Rogoff ihmetteli, oliko IMF vihdoinkin alkamassa osoittaa itsenäisyyttään Eurooppaa kohtaan, kun se aiemmin oli ”alentuvasti mielistellen kannattanut jokaista uutta Euroopan aloitetta ylivelkaisten kriisimaiden tukemiseksi”.

Rogoff epäili Euroopan haluavan IMF:ltä pääasiassa vahvaa retorista tukea ja runsaasti halpaa lainaa, kun hänen mielestään Eurooppa tarvitsisi pikemminkin rehellistä puhetta ja kovaa rakkautta. Me tiedämme nyt, viisi vuotta myöhemmin, että Eurooppa ei kiirehtinyt pääomittamaan pankkejaan – eikä tekemään oikein mitään muutakaan.

Toimittajan kommentti:

Raportti ei herättänyt Suomessa kovin suurta mielenkiintoa. Taloussanomat kertoi, että raportin mukaan IMF oli ”liian optimistinen” ja että IMF:n pitäisi suojautua poliittisilta vaikutuksilta. Talouselämä oli myös hyvin hillitty sanakäänteissään.

Raportin julkaisua seuranneena päivänä EU-komissaari Jyrki Katainen kuitenkin kertoi Verkkouutisten haastattelussa, että EU-kriittisyys tai jopa kielteisyys vahvistui talouskriisin myötä. Kataisen mukaan pelastuspaketit olivat ”ikäviä, mutta välttämättömiä”, ja niiden seurauksena ”EU:sta tuli rutto”.

Katainen on täysin oikeassa. Tukipaketit olivat ikäviä ja niiden seurauksena EU:n maine niin yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin kärsi pahasti. Tukipaketit olivat myös tietyille tahoille välttämättömiä. Valitettavasti näiden tahojen etujen ajaminen synnytti tilanteen, jossa EU:n toimintakyky ja kehittyminen ovat vaarantuneet vakavasti, ehkä jopa peruuttamattomasti.

Ensimmäinen askel olisi varmasti tunnustaa rehellisesti virheet virheiksi. Euron perustaminen oli virhe. Eurojäsenyys oli virhe. Eurokriisin mahdollistaminen oli virhe. Kriisin muodostuessa siihen puuttumatta jättäminen oli virhe. Eurokriisin hoitotapa oli virhe.

Toinen askel olisi lopettaa teeskentely, että huonosti olevat asiat olisivat kunnossa. Euroalueen pankit ovat edelleen heikosti pääomitettuja ja kriisivaltiot eivät ole velkakestäviä. Mekanismeja, joilla voitaisiin korvata kansallisen rahapolitiikan luopumisesta syntynyttä hintasopeutusvaikeutta, ei ole.

Aloitetaan rohkeasti tunnustamalla virheet ja epäkunnossa olevat asiat. Ellemme tee sitä, päätöksentekomme jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti, ja tulokset tulevat olemaan sen mukaiset. Ja tulemme edelleen kuulemaan virheitä tekevien tahojen syyttävän muita populismista.