Haaviston pelisilmä vs Alanko-Kahiluodon pelisilmä

KOMMENTTI | Pekka Haavisto ilmoitti vihdoin ja viimein halukkuudestaan vihreiden puheenjohtajaksi. Puheenjohtajavalinta ratkaistaan tulevana lauantaina puoluevaltuuskunnan kokouksessa suljettujen ovien takana. Kisaan on aiemmin ilmoittautunut Outi Alanko-Kahiluoto. Ehdokkaat ovat kumpikin omalla tavallaan ilmoittautuneet kisaan mukaan. Kumpi osoittaa parempaa pelisilmää?

Outi Alanko-Kahiluoto ilmoittautui kisaan ensimmäisenä. Hänen ulostulonsa on suht asiallinen, mutta “laahus” puuttui – ilmoittautumista pitäisi seurata joukko julkisia kannatuspuheenvuoroja. Jos asiansa petaa hyvin, tällaista kannatusta tulee jatkuvasti lisää, vauhdin kiihtyessä loppua kohden.

Ikävä kyllä riemastuneita kannatuspuheenvuoroja ei juuri kuulu, kiusaantunutta hiljaisuutta vain. Radiohiljaisuuden rikkoo Satu Hassi (vihr.), joka motkottaa siitä, että “julkisuudessa keskustelu uudesta puheenjohtajasta on keskittynyt miesten ympärille.”

Ehdokkuudelle muodostuu kärttyisä, tympeä kääre.

Julkisen kannatuksen puuttumisen lisäksi Alanko-Kahiluoto ei kerro sivuillaan (yhtä erittäin niukkaa kirjoitusta lukuunottamatta) sivuillaan ehdokkuudestaan tai teemoistaan tai tulevasta puheenjohtajuudstaan käytännössä mitään.

Ja on kolmaskin ongelma: lomamatka. Alanko-Kahiluoto ei ole paikalla lauantaina, kun puheenjohtaja-asiasta päätetään. Hän lomailee perheensä kanssa Japanissa. Valinta on jokseenkin erikoinen. Ensinnäkin, matka kertoo varsin osuvalla tavalla siitä, kumpi on hänelle tärkeämpää – yksityiselämä vai puolue. Toiseksi, lomalento Japaniin on räikeässä ristiriidassa vihreiden ilmastopoliittisten tavoitteiden kanssa. Kuten Maaseudun Tulevaisuus niin osuvasti huomautti, yksi kaukoidän lennon päästöillä suomalainen perhe autoilisi yli 10 vuotta.

Älkää tehkö niinkuin minä teen. Tehkää, niinkuin minä sanon.

Entäs Pekka Haavisto?

Ankara huhumylly on tuottanut pitkin viikkoa eetteriin kuiskutusta siitä, että Haavisto on ollut halukas pestiin. Asiassa on vain yksi mutta: hän olisi halunnut kilpailla kisassa, jossa ei ole vastapuolia. Outi Alanko-Kahiluodon ilmoittautuminen ei kuulunut kuvioon, ilmeisistä syistä. Nyt Haavisto väkisinkin näyttää puolue-eliitin ehdokkaalta, joka tuuppaa taustaltaan ehjän seniorinaisen pois valta-asemasta.

Vihreiden politiikan pointtina on käsittääkseni se, että kokeneita, osaavia naisia ei saisi työelämässä syrjiä. Miinuspiste Haavistolle.

Mutta plussaakin julkisuudenhallinnasta löytyy.

Haavisto osaa rakentaa laahuksen. Ehdokasilmoituksesta ehti kulua minuutti, kun Ville Niinistö on jo paikalla beesaamassa. Muun vihreät puheenjohtajakandidaatit ripottelevat tukeaan pitkin päivää. Ei tarvita erityisen tarkkaa poliittista pelisilmää sen tajuamiseen, että kuvio on sovittu ennalta.

Toisekseen, ilmoituksessa on hyvä olla jotain erityistä, hahmoa symbolisoivaa. Tämäkin puoli on kondiksessa, Haaviston ehdokasilmoitus on kuin Barack Obaman pelikirjasta. Hänet tavoitetaan Eritreasta, jossa hän on IS:n mukaan “ollut seuraamassa Kirkon Ulkomaanavun kahta projektia, jotka liittyvät opettajainkoulutushankkeeseen ja kuurojen lasten koulun tukemiseen.”

Kuuroja lapsia.

Kaunista.

Stuff that dreams are made of.

Haavisto puhuu kieltä, jolla vihreät ovat saaneet toimittajat polvilleen jo vuosien ajan. Suloista, pyyteetöntä, lapsenomaista, ihanaa hattaraa.

Turneen söpöys on niin tapissa, ettei kenellekään tule mieleen kysyä, että eikös se Eritrea ollut niin karsea paikka, ettei siellä voi edes asevelvollisuusikäinen nuori mies asustaa. Eikun hetkinen. Sotahan on jo loppunut. Suomessa jotkut ikävät tyypit vänisevät siitä, ettei Suomen ehkä kannattaisi ottaa Eritreata vastaan turvapaikanhakijoita, mutta koska samalla ei mainita kuuroja lapsia, ei ulostuloilla ole merkitystä.

Anteeksi kyynisyyteni.

Takaisin normaaliin?

Kuten IL:n pääkirjoitus niin osuvasti toteaa, “Vihreät on pitkään nauttinut etua siitä, ettei sitä ole pidetty samalla lailla poliittisena puolueena kuin muut puolueet ovat: Vihreitä on ollut helppo kannattaa. Pikku hiljaa vihreätkin joutuvat kuitenkin samalle viivalle muiden puolueiden kanssa.”

Juuri tämä on se kriteeri, jolla puheenjohtajuus ratkeaa. Vihreät tarvitsevat hahmon, joka pystyy palauttamaan puolueen erityisaseman.

Alanko-Kahiluoto ei kelpaa, koska hän ei tähän temppuun kykene.