Kuuluisa englantilainen sanomalehti Financial Times julkaisi marraskuussa Matthew C Kleinin laajan kirjoituksen eurosta. Kleinin perusväite on, että euro on ollut alun alkaen hyödytön tai jopa haitallinen euroalueen kannalta.
Eurokriisin aikana on tullut tavaksi väittää, että yhteinen raha on ollut ensi sijassa poliittinen hanke. Tällöin on pyritty vähättelemään euroalueen perustavanlaatuisia taloudellisia ongelmia. Klein torjuu tällaisen väitteen ja korostaa, että eurolle esitettiin painavia taloudellisia perusteluja. Monet ekonomistit ja poliitikot ajattelivat 1980- ja 1990-luvulla, että rahaliitto kasvattaisi maiden välistä kauppaa ja suoria investointeja eliminoimalla valuuttakurssiriskin haitalliset vaikutukset. Rahaliitto johtaisi elintason tasoittumiseen maiden välillä, lieventäisi suhdannevaihteluita, hidastaisi inflaatiota ja lisäisi tuottavuuden ja siten talouden kasvua.
Euro oli pettänyt siihen kohdistetut odotukset jo ennen vuotta 2010, jolloin eurokriisi alkoi
Tämä oli kyllä järkevä tavoite, mutta valitettavasti siinä on epäonnistuttu pahasti. Eurokriisin hoidossa tehdyt virheet eivät ole pääsyy euroalueen ongelmiin. Todellisuudessa euro oli pettänyt siihen kohdistetut odotukset jo ennen vuotta 2010, jolloin eurokriisi alkoi Kreikan ongelmista. Yhteinen raha on ollut tarpeeton taloudellisen integraation edistämiseksi ja se on voinut olla jopa haitaksi syvemmälle integraatiolle maiden välillä.
Kirjoittaja (Klein) arvioi euroaluetta suhteessa muihin potentiaalisiin rahaliittoihin, joita ei kuitenkaan ole perustettu. Hän ottaa esille kolme tapausta, jotka ovat: 1) Australia ja Uusi-Seelanti, 2) Yhdysvallat ja Kanada sekä 3) Pohjoismaat.
Australia ja Uusi-Seelanti ovat ilmeisesti kautta taloushistorian selvin tapaus rahaliitoksi (optimaalinen valuuttaunioni). Mailla on samanlainen historia ja kulttuuri sekä sama kieli (englanti). Kauppa maiden välillä on vilkasta ja suoria investointeja tehdään molempiin suuntiin. Työvoima voi liikkua vapaasti maiden välillä. Talouden rakenteetkin ovat samankaltaiset. Maiden välinen valuuttakurssi on vaihdellut ajalla 1970-2015 varsin paljon, mutta tämä ei ole estänyt taloudellisen integraation etenemistä. Valuuttakurssiriski ei ole ollut ongelma integraation etenemiselle. Molemmat maat ovat täysin tyytyväiset siihen, että niillä on oma raha ja oma rahapolitiikka. Yhteisen rahan perustamiselle ei ole nähty mitään tarvetta.
Yhdysvallat ja Kanada ovat vastaavanlainen tapaus. Kaupankäynti, suorat investoinnit ja pääomanliikkeet ovat huomattavan suuria maiden välillä. Työvoima liikkuu vapaasti maasta toiseen. Kulttuurit ovat varsin samanlaisia ja kieli on sama (englanti). Yhteistä rahaa ei ole nähty lainkaan tarpeelliseksi.
Kleinin kolmas esimerkki on Pohjoismaat. Hän tarkastelee erityisesti Norjan ja Ruotsin välisen rahaliiton tarvetta ja päätyy samaan tulemaan kuin edellisissä tapauksissa.
Euroalue ei lainkaan täytä optimaalisen rahaliiton ehtoja.
Euroalueen heterogeenisuus verrattuna näihin kolmeen tapaukseen on valtavan suuri. Kielet ovat erilaisia ja kulttuurierot suuret. Talouden rakenteissa on valtavia eroja, samoin yleensä talouspolitiikan harjoittamisessa. Korruptiota on osassa euromaita erittäin paljon. Euroalue ei lainkaan täytä optimaalisen rahaliiton ehtoja.
Kleinin mielenkiintoinen empiirinen havainto on se, että euroaikana suorat investoinnit (pääosin teollisuus) ovat kasvaneet valtavasti euroalueen ja uusien EU-jäsenmaiden välillä, joilla ei ole euro käytössä (Puola, Tsekki, Unkari jne.). Sen sijaan euromaiden kesken tällaiset sijoitukset ovat olleet vähäisiä, mutta toisaalta pankkien luotonanto kasvoi erityisesti Saksasta ja Ranskasta voimakkaasti Etelä-Euroopan maihin vuosina 1999-2008. Rahat käytettiin pääosin kulutukseen ja julkisen talouden kasvattamiseen, mikä osaltaan kärjisti velkakriisiä.
Valtioiden pitkien korkojen konvergoituminen lähes Saksan tasolle johti velanoton holtittomaan kasvuun. Euro loi liiallista turvallisuuden tunnetta ja hävitti markkinasignaalien merkityksen. Alhaisten korkojen avulla Italia ja Ranskakin ovat hidastelleet rakenneuudistusten kanssa.
Kaiken kaikkiaan euro vain siirsi valuuttakurssiriskin pankkien riskeiksi ja viime kädessä veronmaksajien riskiksi kun talouskehitys taantui ja työttömyys alkoi euroalueella kasvaa.
Kleinin mukaan yhteisen rahan tragedia on se, että se on ollut tarpeeton alun perinkin ja pikemminkin haitannut maiden välisen taloudellisen integraation etenemistä.
Kleinin väitteissä on paljon samanlaista kuin EuroThinkTankin viime vuonna tuottamassa kirjassa ”Euron tulevaisuus”.
HEIKKI KOSKENKYLÄ