Huffington Postin brittiläisen toimituksen mukaan EKP:n entinen neuvoston jäsen Lorenzo Bini-Smaghi kertoo kirjassaan, että Italian silloinen pääministeri Silvio Berlusconi syrjäytettiin, koska Berlusconi oli aikeissa irroittaa Italia eurojäsenyydestä loppuvuodesta 2011. Aiemmin Kreikan silloinen pääministeri George Papanderou piti Kreikalle räätälöityä toista tukiohjelmaa niin tiukkana, että asiaa olisi hänen mielestään kysyttävä kansalta. Taloustoimittajien lanseeraama ”Merkozy”, joka viittaa silloisiin eurooppalaisiin johtajiin Nicolas Sarkozyyn ja Angela Merkeliin, teki kuitenkin selväksi, että kyseessä olisi silloin kansanäänestys eurosta. Se ei kaksikolle sopinut. Papandreou sai lähteä.
Iso-Britannian Itsenäisyyspuolueen (UKIP) johtaja Nigel Farage kommentoi Bini-Smaghin paljastuksia seuraavasti: ”Helmikuussa 2010 ennustin, että EU:sta tulee eurooppalaisen demokratian hiljainen salamurhaaja. Marraskuussa 2011 meillä on jo kaksi varmistunutta poliittista salamurhaa, joiden kohteena ovat vaaleilla valitut eurooppalaiset johtajat.”
Palomuuri vai palokanava?
Euromaiden johtajat eivät ole joko osanneet nähdä, tai he eivät halunneet nähdä, että heidän omilla päätöksillään Kreikan ympärille ideoitu toinen palomuuri – ensimmäisen petettyä – olikin itse asiassa palokanava muihin euromaihin. Heinäkuun 21. päivänä vuonna 2011 päättyneessä kriisikokouksessa päätettiin ratkaisevanlaatuisista virheistä, joilla varmistettiin epävarmoja euromaita rahoittaneiden pahimmat pelot. Euromaiden johtajien ja EKP:n viesti oli kansantajuisesti seuraava: sijoita euromaihin, ja me pidämme huolen siitä, että sijoituksiasi voidaan leikata tuntuvastikin.
Tätä aiemmin velkasaneerauksista kieltäydyttiin jyrkästi, vaikka Kreikan valtion velkataakka oli sijoittajien mielestä täysin kestämätön. Kreikan valtion lainapaperit joutuivatkin kovaan myyntiaaltoon, ja velkakirjan ominaisuuksista johtuen sen jälkimarkkinakorko nousi tuntuvasti. Vastaavasti uutta velkarahaa tarvitseva Kreikan valtio ei saanut myydyksi velkakirjojaan, joten euromaiden johtajat päätyivät keväällä 2010 itse myöntämään maksukyvyttömälle Kreikalle rahoitusta. Tällä velalla maa pystyi pitämään omat pankkinsa – sekä pääosin saksalaiset ja ranskalaiset pankit – pystyssä. Kreikan valtio kuoletti näitä lainoja täyteen hintaan, mutta valtion kokonaisvelka vain jatkoi kasvamistaan.
Vuonna 2010 toteutettu velkasaneeraus olisi tiennyt luottohäiriötapahtumaa. Sama vaikutus olisi ollut heinäkuun 2011 kokouksen päätöksellä. Eräiden arvioiden mukaan vuonna 2010 Kreikan luottohäiriöltä suojaavia luottoriskijohdannaisia oli voimassa vielä liian paljon. Lisäksi ne oli myyty varsin huokeaan hintaan riskeihin nähden. Tästä syystä velkasaneeraus tuli siirrättää tuonnemmaksi. Luottoriskijohdannainen on eräänlainen vakuutus, ja velkasaneerauksen yhteydessä korvausrahojen maksaminen olisi tiennyt vakavia ongelmia näitä myyneille. Konkurssia joka tapauksessa pitkitettiin täysin tietoisesti.
Erityisen pahaksi virheliikkeeksi tämä osoittautui siksi, että ne uskolliset Kreikan rahoittajat, jotka näkivät sivusta sijoitustensa arvon sulavan markkinoiden hintaromahduksen myötä, jäivät puille paljaille. Vakuutusten uusiminen oli sekin kallista uusien hintojen myötä. Yhdelle euromaalle lojaalit rahoittajat saivat siis näpeilleen tuntuvasti. Ei ole mikään ihme, että velkojien pakokauhu levisi muihin maihin. Palokanava oli valmis.
Papandreou pelataan paitsioon
Itsekritiikkiä tuntemattomat euromaiden johtajat pitivät jääräpäisesti kiinni vaatimuksistaan. Kreikan tuli itse asiassa vain lisätä säästämistään keskellä lamaa, vaikka säästäminen tuossa tilanteessa ovain pahensi tilannetta. Kreikan vaaleilla valittu pääministeri Papandreou näki kuitenkin ymmärsi ohjelman vaikutukset niin rajuiksi, että halusi niille kansan mandaatin. Hän arveli voivansa puhua kansalaiset ohjelman taakse. Tämä olisi helpottanut huomattavasti Kreikan hallitukselta vaaditun matokuurin toimeenpanoa.
Demokratian toteutuminen kansanäänestyksen keinoin oli kuitenkin erityisesti Merkelille ja Sarkozylle vieras. Äänestys sisältäisi sen riskin, että vastaus olisi kielteinen. Tässä tapauksessa Kreikan hallituksen olisi ollut äärimmäisen hankalaa hyväksyä heinäkuun 2011 päätös, ja Kreikan rahoitusvajeen osalta oltaisiin jouduttu palaamaan lähtöpisteeseen.
Ja aivan kuin Kreikkaa rahoittaneiden silmissä tässä ei ollut vielä tarpeeksi paniikin aihetta, alkoivat euromaiden johtajat ”Merkozyn” johdolla vetämään yhtäläisyysmerkkiä kansanäänestyksen ja eurojäsenyyden välille. Nyt ei siis enää puhuttu pattitilanteesta, johon voidaan hakea vielä sovittelevaa ratkaisua. Nyt puhuttiin siitä, että heitetäänkö pyyhe kehään lopullisesti.
Seurasi vallankaappaus, joka näytti lievästi sanottuna opportunismilta. Papandreoun puolueesta löytyi tarpeeksi innokas heinäkuun 2011 sopimuksen puoltaja. Sittemmin on käynyt selville, että ilman kansan antamaa mandaattia on ohjelma takkuillut pahemman kerran. Kaiken lisäksi taakse jätetyt Kreikkaan sijoittaneet luottotappioita kärsineet tahot löytyivät edestä: Kypros ajautui hyvin pitkälti Kreikan velkasaneerauksen vuoksi itsekin tukiluukulle. Koska Kyproksella ei ollut riittävästi ”sopivia” velkoja, jotta velkasaneerausta oltaisiin voitu tehdä Kyproksellakin, kävivät ennakkoluulottomat euromaiden johtajat käsiksi kansalaisten pankkitalletuksiin.
Kaikki pakokauhun tiet vievät Roomaan
Euromaiden päättäjät olivat toimillaan vieneet norsun posliinikauppaan. Mahtipontisesti esille tuotu 500 miljardin euron vakausrahasto näyttikin enää taskurahakassalta. Vakausrahastosta oltiin jaettu tukea jo Kreikalle, Irlannille ja Portugalille. Kiikarissa olevan Kreikan toisen tukipäätöksen valossa valmius pelastella muitakin euromaita kävi vähiin. Liikkumavaraa oli enää noin 250 miljardia. Italian velka oli kuitenkin pyöristettynä 2000 miljardia euroa.
Kun palokanava oltiin saatu rakennettua, kävi auttamatta selväksi, ettei Italialle voidakaan tehdä samansuuntaista tukipakettia kuin pienemmille maille tehtiin. Kaiken lisäksi palokanava ulottui ymmärrettävästi myös Espanjaan, jonka valtiovelka oli kasvanut räjähdysmäisesti asuntokuplan aiheuttaman pankkikriisin tyrehdyttämisyritysten myötä.
Italian pääministeri Berlusconi ei ollut kuitenkaan yhtä taipuvainen kuin Espanja oli. Berlusconi moitti valtiovarainministeri Giulio Tremontia mainitsemalla siitä, ettei Tremonti ollut joukkuepelaaja. Markkinoilla arveltiin, että Tremonti saattaisi erota, eikä aivan hiljattain ideoitu Kreikan velkasaneeraus piristänyt korkosijoittajien mielialaa. Elokuun alussa 2011 EKP lähetti Berlusconille salaisen paimenkirjeen. Kirjeessä kerrottiin, ettei Italia ole tehnyt tarpeeksi uudistuksia.
Kirjeessä vaadittiin julkisen kulutuksen pienentämistä, eläkkeiden leikkausta, työmarkkinoiden uudistamista, byrokratian karsimista ja kilpailutuksen tehostamista. EKP katsoi sivusta täysin tyynenä, kuinka Italian velkakirjamarkkinoiden pakokauhu levisi. EKP:llä oli jo tuolloin käytössään velkakirjojen osto-ohjelma, jolla keskuspankki voisi ylläpitää haluttua hintatasoa, ja keskuspankki pystyisi siten madaltamaan Italian lainakorkoja.
Tremonti kertoi myöhemmin euroryhmän kokouksessa, että elokuussa 2011 Italia sai kaksi uhkauskirjettä. Yksi tuli terroristijärjestöltä, toinen EKP:lta. Hän kertoi EKP:n kirjeen olleen vakavampi.
Vain paria päivää myöhemmin Berlusconi kertoi EKP:lle suostuvansa vaadittuihin uudistuksiin. Seuraavana aamuna EKP aloitti Italian lainapaperien ostot, ja Italian lainakorot kääntyivät laskuun. Annettujen lupausten toteuttaminen oli kuitenkin vaikeaa. Roomaa painostettiin pitämään lupauksensa. EKP:n ohella myös Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy osallistui painostukseen. Elokuun lopussa 2011 Berlusconi ilmoitti, että vastustus eläkeuudistuksen tekoon oli liian suurta, ja että hän luopuisi siitä. Eläkeuudistus oli EKP:n yksi avainkohdista.
Eläkeuudistuksen toteuttamisen vaikeutta kuvaa se, että sittemmin Italian teknokraattipääministeri Mario Montin hallituksen uusi hyvinvointiministeri Elsa Fornero purskahti itkuun esitellessään eläkeuudistusta.
EKP vastasi Berlusconin linjamuutokseen lopettamalla velkakirjojen ostot. Markkinapaniikki palasi samoin tein. Epäselvä tilanne hermostutti sijoittajia jo niin paljon, että tilanne uhkasi riistäytyä täysin käsistä. Euromailla ei ollut rahkeita pitää Italiaa rahoitusmarkkinoilla, ja EKP piti linjansa. Edessä oli umpikuja.
Syyskuussa 2011 kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n vuosikokouksessa Yhdysvallat, Kiina ja Brasilia olivat äänekkäimmin vaatimassa euromailta toimia tilanteen ratkaisemiseksi. Euromailta vaadittiin tukirahaston vivuttamista EKP:n takauksella. Saksan keskuspankin johtaja Jens Weidmann torjui kuitenkin ajatuksen jyrkästi.
Lokakuussa Ranskan presidentti Sarkozy yritti ottaa ohjaksia käsiinsä. Hän jätti vaimonsa synnytyssairaalaan ja matkasi tapaamaan Merkeliä ja EKP:n silloista pääjohtajaa Jean-Claude Trichet’ä. Sarkozy kertoi Trichet’lle, että vain EKP:n määrätietoinen toiminta velkakirjamarkkinoilla voisi pelastaa euron. Sarkozyn mukaan kenelläkään muulla ei ole resursseja. Trichet kertoi EKP:n velkakirjaostoista: ”Minä ostin hieman [Italian velkakirjoja], ja sain suurta kritiikkiä Saksalta.” Merkel kertoi Trichet’n olevan Saksan ystävä.
Berlusconin lähtölaskenta
Seuraavana päivänä Merkel soitti Italian presidentille Giorgio Napolitanolle. Merkel kertoi, että hän arvostaa Italian ponnistuksia päästä talousahdingosta ulos, mutta ei ole lainkaan varma, että Berlusconi pystyy tekemään riittäviä päätöksiä. Napolitanolla oli valta nimetä uusi hallitus, jos aiempi ei nauti parlamentin luottamusta. Berlusconi oli saanut hiljattain pidetyssä äänestyksessä luottamuksen yhden äänen turvin.
Napolitano ymmärsi yskän, ja hän lähti tunnustelemaan mahdollisia vaihtoehtoja. Kreikan toisen rahoituskriisin velloessa kansanäänestysuutisten vuoksi Italian tilanne kärjistyi niin pahoin, että Napolitanon myötävaikutuksella Berlusconin hallitus menetti luottamuksensa marraskuun alussa.
Uuden hallituksen pääministeriksi tuli Brysselin ihannevävy, Mario Monti. Montin hallintokauden toimista huolimatta – tai juuri niistä johtuen – Italian velka on vain paisunut, ja maa tarpoo pahassa taantumassa.
Grillon esiinmarssi ja Berlusconin paluu
Vuoden 2013 alkupuolella pidettyjen Italian parlamenttivaalien tulos kertoo, että italialaisten luottamus koko järjestelmään osoittaa horjumisen merkkejä. Verrattain värikkäällä kampanjalla Italian uusi Viiden Tähden Liike keräsi karismaattisen johtajansa Giuseppe Grillon vetämänä niin suuren äänisaaliin, ettei enemmistöhallitusta sekä ylä-, että alahuoneessa voitu saada kasaan, elleivät ”veriviholliset” Pier Luigi Bersanin PD ja Berlusconin PdL -puolueet olisi muodostaneet yhteishallitusta. Grillo ei itse ollut ehdokkaana, mutta liike pysyi lojaalina Grillon teeseille. Liike ilmoitti, ettei se sitoudu muiden laatimiin ohjelmiin, vaan äänestää itsenäisesti eri lakiesityksistä. Säästöohjelmille puolue ilmoitti jyrkän kieltävän kantansa.
Ilman säästöohjelmia EKP ei voi uuden OMT-ohjelmansa mukaan auttaa Italian lainakorkojen kanssa. OMT:n ehtona ovat tiukat säästöohjelmat. Nurinkuriseksi tilanteen tekee se, että nimenomaisesti näiden keskellä lamaa suoritettavien säästöohjelmien vuoksi taloustilanne on pahentunut. On siis kaikkien etu, ettei ohjelmaa tarvitse koskaan käyttää. Sijoittajat kuitenkin näillä näkymin luottavat siihen, että he voivat aina myydä velkakirjansa EKP:lle, mikäli ohjelmaan ajaudutaan. Siihen asti voidaan aivan hyvin ostaa ja pitää Italian velkakirjoja, koska EKP:n lupaus on nostanut niiden hintatasoa ja laskennallista voittoa syntyy koko ajan.
Luottamus saattaa kuitenkin osoittautua kuplaksi. Montin hallintokaudella Italiaan säädettiin laki, jossa rikoksesta tuomittu kansanedustaja voidaan parlamentissa äänestää pois virastaan. Berlusconi on saanut hiljattain oikeudelta langettavan tuomion. Äänestystä on hänen kohdaltaan toistaiseksi lykätty, mutta pääministeri Enrico Lettan mukaan äänestys kyllä suoritetaan, todennäköisesti lokakuussa.
Kävi äänestyksessä miten tahansa niin tuomionsa vuoksi Berlusconi ei saa asettua ehdolle julkisiin virkoihin. Lokakuun 19. päivänä Milanon tuomioistuin kertoo kuinka pitkään tämä ehdokkuuskielto on voimassa. Arviot vaihtelevat yhdestä kolmeen vuotta.
Berlusconin tukijat ovat uhanneet vetää hallitustuen pois, mikäli Berlusconi äänestetään ulos parlamentista. Tällöin PD:n ainoaksi varteenotettavaksi tukipilariksi jäisi Viiden Tähden Liike. Mutta koska liike on ilmoittanut äänestävänsä itsenäisesti oman vaaliohjelmansa mukaan, tarkoittaisi tämä kuitenkin sitä, että Italiassa palataan vaaliuurnille, sillä toinen teknokraattihallitus vuoden sisään tuskin on italialaisillekaan mieleen.
