EU:n ilmastopolitiikka muistuttaa Jimmy Carterin 1970-luvun karille ajanutta energiaohjelmaa

Miksi Yhdysvaltojen demokraattien tiedelinja vaihtui Rooman klubin skenaarioihin? Voiko Suomi ottaa oppia Yhdysvaltojen energiapoliittisista ratkaisuista? Kannattaako yhteiskunnan tukea tuulivoimaloita vai myöntää rakennuslupia ydinvoimaloille? Kestävän kehityksen asiantuntijatehtävissä toimiva Matti Hukari selvitti asiaa.

1970-luvun vaihteessa Yhdysvaltain demokraattipuolueen vasemmistolaiset tiedemiehet vastustivat Presidentti Richard Nixonin ajamaa ympäristönsuojelua, koska se heidän mielestään vei huomion pois Vietnamin sodasta ja mustien ongelmista. Israelista Yhdysvaltoihin muuttanut Columbian Yliopiston sosiologian professori Amitai Etzioni kirjoitti Science Magazine-lehdessä, että taistelu nälkää, aliravitsemusta ja rottia vastaan on tärkeämpää kuin ympäristöagendan mukaiset villieläinten suojelut sekä koulujen jätekeräykset ja jätteiden kierrätys. Mutta jo vuoden 1972 Presidentinvaalien aikaan moni demokraattien mielipidejohtaja kuten Ted Kennedy heittäytyi esivihreäksi. He arvostelivat Nixonin hallintoa liiallisesta teknologiaan panostamisesta avaruus-, ympäristö- ja puolustusalalla. Tosiasiassa koko kuusikymmenluvun avaruusohjelman kulut yhteensä olivat vähemmän kuin liittovaltion sosiaalimenot kolmen kuukauden ajalta vuodelta 1969.

Demokraattien suhtautuminen ympäristökysymyksiin muuttui Jimmy Carterin presidenttiaikana 1977-1980. Rooman Klubi oli julkaissut vuonna 1972 raportin ”kasvun rajat”. Raportin mukaan luonnonvarat (mm. öljy, vesi, kupari) olivat loppumassa vuoteen 2000 mennessä, ja saasteet pilaamassa ihmiskunnan tulevaisuuden, ellei talouskasvusta luovuta, ja saada talous pysähtymään. Rooman klubi perui kyllä jo vuonna 1976 aiempia näkemyksiään tunnustaen, että maailmanrauhan ylläpito vaatii talouskasvua. Se oli liian hyvä uutinen, sillä siihen mennessä talouskasvun rajoittamisesta oli jo ehtinyt tulla vasemmistoliberaalien ja ympäristöliikkeiden mantra, joka korvasi päättyneen Vietnamin sodan marssien kohteena. Carterkin oli jo ehtinyt hurahtaa Rooman Klubin ensimmäisen raportin skenaarioihin, ja syleili ajatusta talouskasvun turmiollisuudesta. Varmemman vakuudeksi Carter tilasi 23.5.1977 Boston Collegelta Global 2000-raportin, joka julkaistiin 24.7.1980. Raportti avasi pessimistisen näköalan ja siinä käytettiin ennennäkemättömän laajasti tietokonemallinnuksia. Carter sai tietysti tietoa raportin edistymisestä pitkin matkaa ja kävi yhä masentuneemmaksi.

Carterin energiaohjelma

Carter suunnitteli alkuvuodesta 1977 energiaohjelman, joka muistutti filosofialtaan nykyistä EU:n ilmastopolitiikkaa. Se sisälsi yhtäältä runsaasti erilaisia tukiaisia vaihtoehtoisille energiamuodoille ja pienikulutuksisille autoille (käytännössä japanilaisille tuontiautoille) sekä toisaalta lisäveroja suurikulutuksisille henkilöautoille (käytännössä amerikkalaisille autoille). Carterin tarkoitus oli hyvä, mutta toimenpiteiden seuraukset käytännössä onnettomia. Maakaasun ja öljyntuotannon säätely sisälsi neljän puhelinluettelon verran tekstiä. Nixon oli jo 50-luvulla Eisenhowerin varapresidenttinä aikaansaanut lain kotimaisen öljynetsinnän tukemisesta siten, että kotimainen öljy olisi aina kalliimpaa kuin ulkomainen. Carter sääti päinvastoin, rajoituksia kotimaiselle öljynetsinnälle. Tämä tietenkin ohjasi öljy-yhtiöiden koeporaukset ulkomaisiin kohteisiin ja aiheutti työttömyyttä. Näkyvin poliittinen tulos Carterin energiaohjelmassa oli uuden liittovaltiotason hallintohimmelin eli energiaosaston (US Department Of Energy) pystyttäminen. Kansantalouden kannalta ohjelman tulokset olivat vähemmän mairittelevia: inflaatio kiihtyi, vaihtotase huononi, verotus kiristyi ja työttömyys lisääntyi. Kolme viimeistä tulosta kuulostavat tutuilta myös Euroopan Unionin ”vihreässä taloudessa”.

Iranin vallankumouksesta johtuneet tuotantovaikeudet aiheuttivat toisen energiakriisin ja öljynhinnan kolminkertaistumisen vuosien 1978-79 aikana. Carterin energiaohjelmasta otettiin siksi kesällä 1979 käyttöön bensiinin säännöstely. Bensa-asemat saivat joinakin päivinä niin vähän myytävää, että pumput suljettiin jo aamukymmeneltä. Kesäkuussa 1979 Carter matkusti G-7 kokoukseen Tokioon, jossa seitsemän valtion päämiehet kuljetettiin 124 auton voimin lentokentältä Akasaka Palace – hotelliin. Tämän televisioinnin nähdessään kansalaisia hymyilytti, sillä vain muutama päivä aiemmin Carter oli maininnut televisiopuheessaan kuinka kaikkien tulee kuluttaa vähemmän energiaa ja bensiiniä. Saudiöljyn hinta nousi 14,5 dollarista 18 dollariin tynnyriltä tuon kokouksen aikana.

Japanista kotiuduttuaan Carter lähti Camp Davidiin. Matkan tarkoitusta ei kerrottu. Hän oli kutsunut sinne 134 yhteiskunnan merkkihenkilöä 8 päivän ajaksi keskusteluihin kanssaan. Mukana oli mm. piispoja sekä liberaaleja intellektuelleja kuten Jesse Jackson, Vernon Jordan ja John Kenneth Galbraith. Lisäksi oli lehtimiehiä, yliopistotutkijoita ja demokraattien nuoria poliitikkoja, kuten Arkansasin kuvernööri Bill Clinton. Vieraista vain neljä oli republikaaneja. Silmiinpistävää oli energia-alan asiantuntijoiden puuttuminen, vaikka energiakriisistä keskusteltiin paljon aamun pikkutunneille saakka, presidentin istuessa lattialla jalat ristissä. Carter puhui vierailleen kuinka hän on pessimistinen kansakunnan tilan ja tulevaisuuden suhteen. Carterin mielestä elintason tuli laskea ja hänen täytyi saada ihmiset ymmärtämään se.

Carterin hallituskriisi

15.7.1979 Carter piti (tunnettu ns. Malaise-puheena) TV-puheen lausuen: ”Ongelmamme ovat syvemmällä kuin energiakriisi, inflaatio ja taantuma. Olin Camp Davidissa kuuntelemassa Amerikan ääntä. Suurin uhka kansakunnalle on luottamuksen puute.”

Lopuksi Carter kehotti kaikkia välttämään autoilua ja säätämään huoneiden termostaatit siten, että energiaa kuluisi vähemmän. Tämä olisi Carterin mukaan patriotismia ja samalla antaisi luottamusta tulevaisuuteen. Puhe oli tarkoitettu vetoavaksi, mutta se kuulosti enemmän etelävaltioiden baptistisaarnaajalta kuin valtiomieheltä. Lehdistö antoi palautetta muistuttaen, että keväällä 1977 Carter puhui ensi kerran energiakriisistä ja sen jälkeen hän on lisännyt alan säätelyä. Kesällä 1979 kriisi on pahentunut juuri Carterin hallinnon toimenpiteiden seurauksena.  Historia on osoittanut Carterin pessimismin olleen perusteetonta, sillä 80-luvulla Yhdysvaltain talouskasvu oli taas keskimäärin 4 % vuositasoa, kun se Carterin aikaan oli keskimäärin vain 1 %.

Carterin kauniin puheen kirjoittaja oli lapsinerona tunnettu Pat Caddell, joka toimi jo 22-vuotiaana McGovernin presidentinvaalikampanjassa 1972. Varapresidentti Mondalen mielestä Caddel oli Washingtonin ”Rasputin”, jonka kuunteleminen johtaa kauniilta kuulostavien teorioiden kautta kansakunnan talouden ja puolustuskyvyn heikkenemiseen. Mondale ei ollut yksin ajatuksineen, ja loppukesällä viisi hallituksen jäsentä irtisanoutui: Valtiovarainministeri Michael Blumenthal, Energiaministeri James Schlesinger, Liikenneministeri Brock Adams, Oikeusministeri Griffien Bell sekä Sosiaali- ja terveysministeri Joseph Califano. Time-lehti kirjoitti puhdistuksen olleen hallinnon suurin sitten vuoden 1841. Eronneet ministerit olivat kabinetin suosituimpia jäseniä kansan ja kongressin parissa. Texasin demokraattinen senaattori Charlie Wilson (tunnettu elokuvasta Charlie Wilsonin sota) sanoi ääneen että Carter savustaa lahjakkaimmat henkilöt ulos hallituksestaan ja vie maan tuhoon. Carterin suosio tippui 25 prosenttiin eli alemmaksi kuin Nixonin suosio Watergaten aikaan.

Ydinvoiman mahdollisuudet jäivät Harrisburgiin

Kesken energiaohjelman vastoinkäymisten Carterille tuli vielä yksi painajainen lisää. Huhtikuussa 1979 Harrisburgissa sijaitsevassa ydinvoimalassa vesijäähdytyksestä huolehtinut pumppu lakkasi toimimasta. Normaalisti turvajärjestelmä olisi aloittanut atomifission alasajon. Jostakin syystä näin ei käynyt ja hälytyssireenit alkoivat soida valvomossa ilmoittaen, että laitoksen sisällä on radioaktiivista kaasua. Kohta huomattiin muutamien uraanisauvoista (joita oli yhteensä 36 000 kpl) vaurioituneen.  Ongelma oli, kuinka saada reaktorin kuumentunut sydän jäähtymään. Media kirkui Amerikan historian pahimmasta ydinonnettomuudesta.  Käytännössä korkein tuosta ydinonnettomuudesta aiheutunut säteilyannos vastasi vajaata vuotuista taustasäteilyä ja väestön vuodosta saama keskimääräinen annos vastasi kuudesosaa keuhkoröntgenin annoksesta, sekä vain kymmenesosaa siitä määrästä minkä Yhdysvaltain ympäristövirasto (EPA) arvioisi vaaralliseksi. Samalla alueella oli muutama vuosi aiemmin todettu 40 kertaa suurempi määrä radioaktiivista säteilyä, kun Kiina oli toisella puolen maapalloa tehnyt ydinasekokeen. Faktat eivät läpäisseet julkisuutta. Tekniikkaa ymmärtämättömät poliitikot kiillottivat kilpiään ja näyttivät huolestunutta naamaa. Pennsylvanian kuvernööri Richard Thornburg kehotti ihmisiä pysymään sisällä ja sulkemaan ikkunat.

Onnettomuus oli taivaanlahja ydinvoiman vastustajille ja öljyteollisuudelle. Samaan aikaan Jane Fondan tähdittämä elokuva ”The China Syndrome” (suom. Kiina-Ilmiö) pelotteli kansalaisia reaktorin sulamista kuvaavalla tapahtumalla. Fakta ja fiktio sekoittuvat, ja siihen loppui uusien ydinvoimaloiden rakentaminen, eikä muutama rakenteilla ollut voimala koskaan valmistunut. Carterin hieno suunnitelma ydinvoiman lisäämisestä fossiilisten polttoaineiden korvaajana valui hiekkaan. Samoihin aikoihin Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia julkaisi raportin, jonka mukaan ilman ydinvoiman lisäämistä hiilidioksidipäästöt saattaisivat nostaa maapallon lämpötilaa. Tässä raportissa siis arvioitiin ensimmäisen kerran asiayhteyttä, josta on sittemmin tullut kansainvälisen ilmastopolitiikan kulmakivi. Silti ydinvoimatutkimukseen panostaminen on ollut hyvin vaatimattomasti esillä – ainakin julkisten lähteiden perusteella – kansainvälisissä ilmastokokouksissa. Samaa linjaa jatkoi myös Pariisin ilmastokokous joulukuussa 2015.

Julian L. Simon innoitti Reagania tämän presidenttikaudella

Marylandin yliopiston liiketaloustieteen professori Julian L. Simon kirjoitti vuonna 1981 tietokirjan Ultimate Resource (suom. Viime käden voimavara). Kirjassaan hän todisti, että raaka-aineet eivät suinkaan loppuisi, vaan päinvastoin useimpien raaka-aineiden hinnat laskisivat vuoteen 2000 mennessä. Hän käsitteellisti ns. markkinatalouteen perustuvan ympäristönsuojelun. Simonin teesien mukaan luonnonvarat eivät lopu, koska teknologian kehittymisen myötä niitä etsitään yhä tehokkaammin ja toisaalta kulutetaan yhä säästeliäämmin. Tänään tiedämme Professori Simonin olleen oikeassa. Presidenttikautensa 1981 aloittanut Ronald Reagan huomasi kirjan luettuaan ymmärtäneensä saman asian jo Kalifornian kuvernöörinä toimiessaan. Reaganin ympäristöajattelun lähtökohta oli, että taloudellisesti vaurastuva kansakunta pystyy huolehtimaan hyvin ympäristöstä ja kehittää teknologiaa tämän mukaisesti. Kehittyvä teknologia puolestaan säästää luonnonvaroja. Ympäristömyönteinen teknologia kehittyy kilpailukykyiseksi kun huolehditaan tutkimusresursseista.

Reaganin panostukset tieteeseen ja tutkimukseen näkyvät tänä päivänä energiantuotannossa aurinkoenergian teknologian kehittymisenä ja liuskekaasuvallankumouksena. Tuo liuskekaasun poraustekniikka on mahdollistanut myös geotermisen energian hyödyntämisen, mitä Espoossakin jo kokeillaan.

Niin ei tule toimia, että poliitikot valitsevat jonkin valmiin teknologian jota tuetaan niin, että veronmaksajien taskut tyhjenevät, eikä rahaa enää riitä markkinavetoisiin investointeihin. Juuri näin on Suomessa toimittu tuulivoiman kohdalla.

Onko EU:n ilmastopolitiikka vain pisteiden keräilyä?

Eija-Riitta Korhola (kok.) kertoo väitöskirjassaan, kuinka ilmastonmuutoksesta tuli EU:n ykkösprioriteetti. Vuonna 2004 komission puheenjohtaja José Manuel Barroso määritteli virkaansa astuessaan kolme prioriteettia viisivuotiskaudelleen: Lissabonin strategia, solidaarisuus uusille jäsenmaille ja turvallisuus. Todettuaan, ettei mikään näistä prioriteeteista tuottanut tuloksia, läheinen työntekijä neuvoi Barrosolle, että ilmastonmuutos mahdollistaisi EU:lle uuden mandaatin kansainvälisillä areenoilla. Kun EU:n ympäristöpolitiikan motiivit ovat yllä kuvatulla tasolla, ei tuloksistakaan voi kummoisia odottaa. EU on ilmastopolitiikassaan käpertynyt kiristämään yksipuolisesti omia ilmastotavoitteitaan, vaikka sen osuus maailman kasvihuonekaasupäästöistä on alle kymmenen prosenttia. Mainostettu EU:n energiaunioni tuo taas melkoisen nipun uusia säädösesityksiä päästöjen vähentämiseksi. Ne johtavat teollisuuden mahdottomiin tilanteisiin, joista se yrittää selvitä autonvalmistajien päästöhuijausten kaltaisilla toimilla.

Iso-Britannian pääministeri David Cameron on viime vuosina osoittanut, kuinka tuskallista on vihreästä idealismista herääminen. Tullessaan valtaan toukokuussa 2010 Cameron julisti hallituksensa olevan kaikkien aikojen vihrein. Mutta marraskuussa 2013 Cameron huomasi Daily Mail- lehdessä mitä vihreyden hedelmät maksavat veronmaksajille ja ilmoitti haluavansa eroon vihreästä valheesta. Lokakuussa 2015 Cameron havahtui Financial Times-lehden haastattelussa todellisuuteen, että tukiaisrahojen hupenemisen ohella tulee eteen sellainenkin ongelma, että Iso-Britannian sähköntuotantokapasiteetti ei lähivuosina riitä kuluttajien tarpeisiin. Brittien energiaministeri Amber Rudd puolestaan analysoi Telegraph-lehdessä marraskuussa 2015, että Euroopastakin sammuu kirjaimellisesti valot, mikäli vihreiden politikointi saa kulkea talouden edellä.

EU on jo vuosia kulkenut Carterin tyylisen pessimismin tiellä, jolla energiapolitiikka on alistettu vihreälle ilmastopolitiikalle. Olisiko Cameronista Reaganin veroiseksi johtajaksi, joka vapauttaisi Euroopan veronmaksajat tukiaispolitiikasta terveeseen markkinatalouteen? Siitä hyötysi ympäristökin, sillä esimerkiksi terästeollisuuden kasvihuonekaasujen päästöt tuotantoon suhteutettuna ovat Länsi-Euroopassa vain 40 % Kiinaan verrattuna.

Matti Hukari

Kirjoittaja toimii yhteiskuntavastuuseen ja kestävään kehitykseen liittyvissä asiantuntijatehtävissä. Hän on kirjoittanut kansainvälistä energiapolitiikkaa koskevia artikkeleita ja kirja-arvioita mm. Kanava-lehteen. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.