EU omaksui Neuvostoliiton sananvapaustulkinnan – “Lopulta kukaan ei voi sanoa mitään ilman, että joku loukkaantuu”

Itäblokki ajoi sodan jälkeen YK:n ihmisoikeussopimukseen laajaa vihapuheen määritelmää, jota länsimaat vastustivat. Nyt EU on omaksunut vanhan neuvostoliittolaisen tulkinnan. Tiedetoimittaja Marko Hamilo arvioi sananvapauden tilaa ja kehitystä Euroopan unionin alueella.

– Periaatteessa on kaksi vaihtoehtoa. Voimme ensinnäkin sanoa, että jos sinä kunnioitat minun tabujani, minä kunnioitan sinun. Jos on rikollista kieltää holokausti, tulisi myös olla rikollista kieltää Armenian kansanmurha, Ruandan kansanmurha ja muutkin historian kansanmurhat, pohti Jyllands-Postenin ulkomaantoimituksen päällikkö Flemming Rose puhuessaan Helsingin yliopiston juhlasalissa viime lokakuussa.

“Mitkä ovat vähimmäisrajoitukset sananvapaudelle, jotta yhteiselomme olisi rauhaisaa tässä globaalissa maailmassa.”

Rose tilasi vuonna 2005 lehden kulttuuripäätoimittajana 40 pilapiirtäjältä profeetta Muhammadia esittäviä pilapiirroksia eräänlaisena sananvapauden testinä. Kaksitoista pilakuvaa julkaistiin, jonka jälkeen kohu levisi ensin Tanskassa ja myöhemmin maailmanlaajuisesti.

Saako Karl Marxia arvostella?

– Jos on rikollista ivata profeetta Muhammadia, tulee olla rikollista myös ivata Jeesus Kristusta, Buddhaa, hindujumalia, Moosesta ja niin edelleen. Jos maallisessa demokratiassa haluttaisiin olla johdonmukaisia, tulisi ivalta ja kritiikiltä suojella myös ei-uskonnollisia aatteita. Silloin olisi rikollista solvata myös Karl Marxia, Adam Smithiä ja muita filosofeja ja ajattelijoita, joita jotkut ihmisryhmät seuraavat, Rose jatkoi.

Tällainen johtaisi Rosen mukaan hiljaisuuden tyranniaan.

– Jos tehdään rangaistavaksi jokin, mitä joku pitää loukkaavana, lopulta kukaan ei voi sanoa mitään ilman, että joku loukkaantuu, ja hänellä on oikeus tukkia loukkaajan suu.

Sen lisäksi, että näin laaja vihapuheen määritelmä johtaisi sananvapauden tosiasialliseen lakkauttamiseen, se johtaisi myös loogisiin mahdottomuuksiin. Eri ryhmien tabut voivat olla myös keskenään ristiriitaisia. Ranskan armenialaiset voisivat vaatia EU:lta, että olisi rikollista kieltää armenialaisten kansanmurha historiallisena faktana ja vähättelyä kutsua sitä joksikin muuksi, ja Saksan turkkilaiset voisivat vaatia, että tämän tapahtuman kutsuminen kansanmurhaksi olisi turkkilaista kansanryhmää vastaan kiihottamisena kiellettävä.

Rosen mukaan voi olla pintapuolisesti houkutteleva ajatus, että me kaikki kunnioittaisimme toistemme tabuja, mutta se ei voi olla oikea tie.

– Toinen tie olisi kysyä itseltämme, mitkä ovat vähimmäisrajoitukset sananvapaudelle, jotta yhteiselomme olisi rauhaisaa tässä globaalissa maailmassa.

“Sananvapauden rajojen tulisi kulkea väkivallan lietsomisessa.”

Rosen mukaan sananvapauden rajojen tulisi kulkea väkivallan lietsomisessa.

– Kenenkään ei pitäisi saada yllyttää ketään tappamaan muslimeja tai väkivaltaan juutalaisia, punatukkaisia tai jalkapallofaneja vastaan”, Rose kiteyttää. “Sellaisen tulisi olla rikollista. Siinä sananvapauden rajan tulisi kulkea.

Rosen mukaan kenelläkään ei tulisi olla “oikeutta olla tulematta loukatuksi”, vaikka moni näyttääkin ajattelevan, että tällainen oikeus olisi todellinen.

– Ikävä kyllä monet poliitikot ajattelevat nykyisin, että yhteiskunnassa säilyy rauha, jos sananvapautta loukataan. Etenkin Euroopan nykytilanteessa minua huolestuttaa se, että poliitikot reagoivat alati kasvavaan turvapaikanhakijoiden, pakolaisten ja siirtolaisten tulvaan rajoittamalla sananvapautta entisestään.

On helppo yhtyä Rosen tulkintaan ihmisoikeuksista: sananvapautta on pakko rajoittaa jonkin verran, mutta vain sen verran kuin on välttämätöntä, ja nyt Euroopassa mennään yhä laajempaan vihapuheen ja muiden sananvapauden rajoitusten tulkintaan ja määritelmään. Voisi kuvitella, että tämä olisi itsestäänselvyys kaikille eurooppalaisille viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Neuvostoliiton hajoaminen ei kuitenkaan vahvistanut sananvapautta eurooppalaisena arvona, vaan sen heikentyminen alkoi nimenomaan 1990-luvulla.

Sananvapauden valvonta yritysten käsiin

Toukokuun lopussa Euroopan unionin komissio ilmoitti, että se oli sopinut Facebookin, Twitterin, Youtuben ja Microsoftin kanssa käytännöistä, joilla vihapuheen leviämistä ehkäistään internetissä Euroopassa. Sopimuksen mukaan yhtiöt sitoutuvat poistamaan niille ilmoitetut vihapuheviestit yleensä vuorokauden kuluessa.

Yhtiöt ottavat siis tehtäväkseen sellaisen vallan käyttämisen, jonka perinteisesti on katsottu olevan julkisen vallan käyttöä. Kyse ei siis ole vain siitä, että sananvapauden rajoituksia on alettu tulkita aiempaa laveammin. Niitä voisi kuitenkin edelleen tulkita normaaliin tapaan jälkikäteen tuomioistuimessa siten, että syytetyllä on mahdollista puolustautua.

Uusi käytäntö on lähellä ennakkosensuuria, ja ulkoistaa sananvapauden rajoittamisen yksityiselle yritykselle, joka joutuu punnitsemaan erilaisten, usein ristiriitaisten ja tarkoitushakuisten ilmiantojen painoarvoa suhteessa sananvapauteen.

Sopimus pohjautuu EU:n neuvoston puitepäätökseen rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin. Puitepäätös on vuodelta 2008.

Tanskalaisen ajatuspaja Justitian johtaja ja ihmisoikeusjuristi Jacob Mchangama kirjoitti Euroopan unionin vihapuhelainsäädännön “alhaisista juurista” Stanfordin yliopiston Hoover Institutionin Policy Review -lehdessä viisi vuotta sitten.

Mchangaman mukaan samoihin aikoihin kun EU lavensi puitepäätöksellään vihapuheen määritelmää, Yhdysvalloissa perustuslain ensimmäisessä lisäyksessä määritellyn sananvapauden ala vain laajentui ja vahvistui liittovaltion korkeimman oikeuden tekemien päätösten myötä.

– Eurooppalainen ilmaisuvapauden käsite siten kieltää tiettyjä sisältöjä ja näkökulmia, Mchangaman kirjoittaa, kun taas yhdysvaltalainen käsite rajoittaa vain sellaisen suoraan yllyttämisen, joka “todennäköisesti johtaa avoimesti laittomiin tekoihin”.

Vapaan maailman kahden tukipilarin, Euroopan ja Yhdysvaltain välille on siis revennyt railo. Vaikkei Jyllands-Postenin päällikkö Rose sitä suoraan sanonutkaan, hänen edustamansa sananvapauskanta oli tyylipuhtaan amerikkalainen.

Unohtunut historia olisi hyvä pitää mielessä nyt, kun ilmaisunvapauden rajoittamista vihapuhelainsäädännöllä on pyritty laajentamaan uskontojen loukkaamiseen ja “islamofobiaan”.

Vihapuhelainsäädännön juuret ovat kuitenkin päässeet laajalti unohtumaan, Mchangaman kirjoittaa. Yhdysvaltain ja Euroopan maiden eriytyminen on suhteellisen nuori ilmiö. Yhdysvallat ja Euroopan maiden enemmistö oli alun perin vihapuhelainsäädännön kansainvälistämistä vastaan. Euroopan maat ja Yhdysvallat jakoivat käsityksen, jonka mukaan ihmisoikeuksien tulisi suojata eikä rajoittaa ilmaisunvapautta.

Mchangamanin mukaan tämä unohtunut historia olisi hyvä pitää mielessä nyt, kun ilmaisunvapauden rajoittamista vihapuhelainsäädännöllä on pyritty laajentamaan uskontojen loukkaamiseen ja “islamofobiaan”. Tämän kehityksen alun Mchangaman ajoittaa vuoteen 1999, jolloin islamilainen yhteistyöjärjestö aloitti taistelunsa islamin kritisoinnin kriminalisoimiseksi länsimaissa.

YK hylkäsi Neuvostoliiton vaateet

Mikä siis on unohtunut? Palataan YK:n ihmisoikeuksien julistukseen vuonna 1948. Moni meistä on oppinut sen lopullisen version koulussa. Harva tietää, millaista vääntöä sen artiklasta 19 luonnosvaiheessa käytiin.

Artiklan 19 mukaan “jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta”.

Suurin osa maista olisi hyväksynyt sellaisenaan Yhdysvaltain yksinkertaisen luonnoksen, jonka mukaan sananvapaus on olemassa puheen, lehdistön ja minkä tahansa välineen muodossa. Neuvostoliitto kuitenkin esitti jatkuvasti muutosehdotuksia, joiden tarkoitus oli kieltää “suvaitsemattomuuden” ilmaisut.

..on selvää, että Neuvostoliiton ehdotus ei ollut tarkoitettu vain natsismia vaan myös kapitalismin ja liberaalin demokratian agitoimista vastaan, ja kaikella todennäköisyydellä minkä tahansa muuta ideologiaa paitsi kommunismia vastaan.

Neuvostoliitto pyrki myös kieltämään “fasismin”, mutta niin länsimaat kuin monet ei-länsimaatkin pelkäsivät, että fasismia ei pystyttäisi määrittelemään kyllin tarkasti, Mchangaman kirjoittaa. Neuvostoliiton edustaja vähätteli näitä epäilyjä ja selitti, että fasismin voi määritellä “kapitalismin ja monopolien taantumuksellisimman sektion veriseksi diktatuuriksi”. Neuvostoliiton näkemyksen mukaan ihmisoikeusjulistuksen tulisi suojata ihmisiä fasismilta, jota oli kaikissa Euroopan maissa paitsi kansandemokratioissa.

Mchangamanin mukaan on selvää, että Neuvostoliiton ehdotus ei ollut tarkoitettu vain natsismia vaan myös kapitalismin ja liberaalin demokratian agitoimista vastaan, ja kaikella todennäköisyydellä minkä tahansa muuta ideologiaa paitsi kommunismia vastaan.

Lopulta yleiskokous hylkäsi itäblokin edustajien ehdotukset, ja YK:n ihmisoikeusjulistukseen jäi 1700-luvun valistuksen hengen mukainen käsitys sananvapaudesta.

Suoja syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan

Myös artiklasta 7 käytiin kova vääntö: Sen lopullisessa muotoilussa sanotaan, että “kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan.”

Neuvostoliiton esittämässä muotoilussa YK:n jäsenmaiden olisi tullut kieltää “kaikenlaisen kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen vihamielisyyden tai kansallisen poissulkevuuden tai vihan ja halveksunnan kannattaminen” rangaistavana rikoksena.

Yhdysvallat ja Belgia vastustivat Neuvostoliiton muotoilua. Australian ja Kiinan kompromissiesityksenä oli muotoilu, joka tuomitsi ainoastaan väkivaltaan kiihottamisen vähemmistöjä vastaan. Myös Britannia vastusti lainsäädäntöä, joka “kokemuksen mukaan ei olisi sen enempää välttämätöntä kuin tavoiteltavaakaan”.

Lopulta muun muassa Ranskan ja Jugoslavian tukemana “syrjinnän yllyttäminen” päätyi lopulliseen muotoiluun. Mchangamanin mukaan pyrkimyksessä velvoittaa jäsenmaat ilmaisunvapauden rajoittamiseen Neuvostoliitto oli hallitseva voima.

– On kiistämätöntä, että velvollisuus suojata syrjiintään tähtäävältä yllytykseltä voi edellyttää ilmaisunvapauden rajoituksia, Mchangaman kirjoittaa.

Neuvostoliiton alkuperäinen esitys oli kuitenkin Mchangamanin mielestä toteutunutta radikaalimpi. Neuvostoliitto pyrki syrjinnän yllyttämisen kieltoon. Lopullisen version suojan syrjintään yllyttämiseltä voi toteuttaa myös muilla keinoilla kuin rikoslain pykälillä, esimerkiksi kasvatuksen tai kampanjoinnin avulla, Mchangaman kirjoittaa.

Samanlainen ideologinen taistelu käytiin YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen artiklasta 20 vuonna 1966. Sen mukaan “kaikki kansallisen, rotu- tai uskonnollisen vihan puoltaminen, joka merkitsee yllytystä syrjintään, vihollisuuksiin tai väkivaltaan, on kiellettävä lailla”.

Ensimmäinen luonnos rajasi kiellettäväksi “kaiken kansallisen, rotu- tai uskonnollisen vihollisuuden puoltamisen, joka merkitsee yllytystä väkivaltaan”.

Puolakin huolestui ilmaisuvapaudesta

Neuvostoliiton johtama blokki oli kuitenkin sitä mieltä, että väkivaltaan yllytys oli riittämätön muotoilu, ja etsi laajempaa kieltoa “vihaan yllyttämisestä”. Puola ilmaisi tyytymättömyytensä alkuperäiseen muotoiluun, koska se ei mennyt “pahuuden juurille”. Puola oli huolestunut siitä, että ilmaisunvapautta voisi käyttää väärin muiden oikeuksien ja vapauksien eliminoimiseksi. Jugoslavian edustajan mukaan oli tärkeä tukahduttaa sellaisenkin vihan ilmeneminen, joka ei välttämättä johda väkivaltaan, mutta joka rappeuttaa ihmisen arvokkuutta.

Euroopan Unioni näyttää parhaansa mukaan edistävän sellaista vihapuhelainsäädäntöä, jota vastaan vapaa Eurooppa taisteli 50 sitten

Vihapuheen kieltäminen artiklan 20 nojalla oikeutettiin toisen maailmansodan kauhujen muistolla. Sen kriitikot kiinnittivät huomiota termien “viha” ja “vihollisuus” mielivaltaisuuteen, ja ilmaisunvapauden torpedoimisen mahdollisuuteen. Käytetyn kielen pelättiin antavan totalitaarisille valtioille keinon mitätöidä muut sopimuksessa mainitut oikeudet.

Suomi ja muut pohjoismaat kuuluivat vielä tässä vaiheessa sananvapautta tiukasti puolustavaan blokkiin. Ruotsi argumentoi, että vihan ehkäisyssä tehokkaita keinoja ovat vapaa keskustelu, tieto ja kasvatus, ja että fanaattisen vainon vastalääkkeenä tulisi olla “vapaa keskustelu, informaatio ja väittely”. Britannian edustaja huomautti, että toisen maailmansodan aikana Mein Kampf oli vapaasti saatavilla Britanniassa, ja että hänen hallituksensa tulisi jatkamaan taistelua sen vapauskäsityksensä puolesta yhtä päättäväisesti kuin se taisteli Hitleriä vastaan.

Sananvapautta enemmän rajoittava sanamuoto lopulta voitti, lähinnä Itä-Euroopan kommunististen maiden äänillä. Samalla puolella oli muita heikosta ihmisoikeustilanteesta tunnettuja maita, kuten Saudi-Arabia, Haiti, Sudan ja Thaimaa.

Sananvapautta Jyllands-Postenin Flemming Rosen tapaan vain aivan välttämättömistä syistä rajoittavien maiden joukkoon kuului lähinnä vain liberaaleja demokratioita, kuten Yhdysvallat, Britannia, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, kaikki pohjoismaat Suomi mukaanluettuna, Hollanti sekä muutama maa Euroopan ulkopuolella.

Nyt Euroopan Unioni näyttää parhaansa mukaan edistävän sellaista vihapuhelainsäädäntöä, jota vastaan vapaa Eurooppa taisteli 50 sitten, ja jota silloinen kommunistinen Eurooppa kannatti.