Dosentti Ari Helo aloittaa kirjallisuuskatsauksensa toteamalla, että historiallinen ajattelu on yleisesti ottaen vaikeampaa kuin luulisi. Uudessa lukion historiankirjassa HI6, Maailman kulttuurit kohtaavat, kirjoittajilla on Helon mukaan hämmentävä ote maailmanhistoriaan.
– Se esitetään kulttuurien kohtaamisina esihistoriasta nykypäivään. Vaikka ”keskiössä on länsimaisten ja muiden kulttuurien kohtaaminen”, ennakkoluuloisuus muita kulttuureita kohtaan näyttäytyy läpi teoksen leimallisesti länsimaisena kulttuuripiirteenä, ei vaikkapa Pohjois-Afrikan muslimivalloittajia leimaavana, Helo kirjoittaa Facebookissa.
Oppikirja keskittyy länsimaisten ja muiden kulttuurien vuorovaikutukseen, mutta Helon mukaan teos sortuu eurosentrismiin uudella tavalla: se kuvaa eurooppalaista kolonialismia yksipuolisesti tuhoavana voimana ja korostaa muiden alueiden “monikulttuurisuutta” ilman kriittistä tarkastelua. Kirjoittajien länsimainen monikulttuurisuuskäsitys jää tunnistamatta ja historiaa kirjoitetaan “eurosokeasti”, eli eurooppalaisten näkökulma suljetaan pois, vaikka se on itse asiassa läsnä koko teoksessa.
– Koska kaikki leimallisesti eurooppalainen on tietoisesti suljettu tarkastelun ulkopuolelle, Suomen historiastakin käsitellään vain saamelaisia alkuperäiskansoja. Aivan aluksi todetaan, että on vanhanaikaista ajatella suomensukuisten kansojen vaeltaneen ”nykyisille alueilleen valmiina kansoina esimerkiksi Volgan alueelta”. Tämä on varmasti totta, mutta miksi ei voisi edes mainita, että saamen kielet ovat nekin suomalaisugrilaista perua ja että saamelaiset tiettävästi asuttivat pitkään eteläistä Suomea Hämettä ja Karjalaa myöten?
Historian opiskelussa tarvittaisiin vuosilukuja
Helo arvostelee kirjaa siitä, että se ei käsittele länsimaista historiaa tasapainoisesti. Esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen merkitys ihmisoikeusajattelulle ohitetaan ja länsimaiset saavutukset, kuten demokratia, ovat vähällä huomiolla.
Erityisen ongelmallisena Helo pitää on kirjan pedagogista ratkaisua tietoisesti välttää ”tylsiä vuosilukuja”.
– Historiassa kyse on useimmiten ihmisten tietoisista valinnoista. Niitä ei voi ymmärtää ilman niiden ajoitusta. Tähän vuosilukuja tarvitaan. Pitää voida päätellä, miten ja miksi tuo tapahtumakulku johti tuohon seuraavaan valintaan. Ironisen ”eurosentristä” on kirjoittajien päätös käsitellä länsimaisen supersuurvallan, eli Yhdysvaltojen, koko historia ikään kuin jatkumona Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen muinaishistorialle.
– Yhdysvaltain historialle, 1600-luvun alun siirtokuntakaudesta nykypäivään, on varattu vain 10 sivua. Tämä tuottaa nykyhistoriankirjoitukseen samaa tyyliä kuin vuosituhannet harppovat yhteenvedot muinaishistoriankirjoituksessa. Kenties kymmensivuiseen Yhdysvaltain historiaan olisi voinut mahduttaa edes sen, että Yhdysvaltain (1776) ja Ranskan (1789) vallankumoukset aloittivat maailmanhistoriallisesti mullistavan siirtymän nykyaikaiseen perustuslailliseen ja ihmisoikeusperustaiseen poliittiseen järjestelmään.
Mitä aasialaisiin kulttuureihin tulee, niin Helo toteaa, että lukiolaisille soisi tarjottavan pelkän nimityksen lisäksi edes lyhyttä luonnehdintaa aasialaisista valtauskonnoista, kuten taolaisuus, buddhalaisuus ja konfutselaisuus.
– Konflikteja ei Aasian osalta käsitellä kirjassa historiallisina tapahtumina, vaan ikään kuin aasialaisen kulttuurin luontaisina kehityskulkuina, kunnes eurooppalaiset valloittajat muuttavat seudulla kaiken imperialistisine oopiumsotineen. Ainoan modernin ajan konfliktin, jota ei lueta eurooppalaisten viaksi, lukija löytää Aasia-osuuden loppusivuilta, joissa mainitaan, että ”kulttuurivaihdosta huolimatta näkemys muslimeista silmittömän väkivaltaisina valloittajina, jotka yrittivät tuhota hindulaisuuden, elää sitkeästi intialaisessa historiantutkimuksessa ja populaarikulttuurissa. Onko näkemykselle pohjaa vai ei, jätetään sekin hienotunteisesti kokonaan selvittämättä.
Kritiikitöntä kulttuurikäsitystä
Helo kritisoi kirjan kritiikitöntä kulttuurikäsitystä. Lähi-idän kulttuureista puhuttaessa islamilaisten valloituspolitiikkaa Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ei oppikirjassa käsitellä varsinaisesti valloittamisena lainkaan.
– Kristityt olivat kuulemma olleet niin ikävää väkeä, että ”ei ihme, että uusi hallitsija tuntui paremmalta”. Afrikassa puolestaan oltiin ennen eurooppalaisten saapumista kuulemma ”avoimia uusille ideoille, materiaaleille ja tekniikoille, joiden nähtiin vahvistavan yhteisöä”. Missä ja milloin on asia ollut aivan toisin?
– Myös perinteisillä afrikkalaisilla ”hallitsijoilla oli tärkeä rooli yhteisön hyvinvoinnin kannalta”. Jopa mustien orjaisäntien omat ”orjat ymmärrettiin usein osaksi laajempaa sukuyhteisöä”. Ennen länsimaista kolonialismia Afrikassa oli ilmeisesti nautittu vain harmonista alkuperäiskulttuurien yhteiseloa. Maininnatta on jätetty jopa suurimpien afrikkalaisvaltakuntien pitkät keskinäiset sodat. Halutaanko koululaisille tietoisesti antaa naiiviin utopistinen kuva Euroopan ulkopuolisten alueiden historiasta ennen kolonialismin kautta? Helo kysyy.
Uusi-Seelanti edistyi naisten oikeuksissa
Myös esimerkiksi Australian aboriginaalien ja Uuden-Seelannin maorien keskinäisiin konflikteihin suhtaudutaan oppikirjassa ikään kuin luonnollisena kulttuurisena väkivaltana. Vain eurooppalaisten tuottamat konfliktit (kuten 1800-luvun maorien ”muskettisodat”) nähdään varsinaisesti historiallisina.
– Kun mainitaan, että maorit saapuivat Uuteen-Seelantiin vasta 1300-luvulla, olisi tätä varsin myöhään tapahtunutta muuttoa voinut verrata vaikkapa Australian aboriginaalien 17 000 vuotta vanhoiksi arvioituihin kalliomaalauksiin. Samoin olisi voinut pohtia edes rivin verran sitä, kertovatko peräti 50 000 vuotta vanhat Australiasta löytyneet kaiverrukset jostain vielä varhaisemmasta väestöstä alueella.
– Huomionarvoista on, että Uuden-Seelannin maori-naiset saivat äänioikeuden jo vuonna 1893 ‒ paljon ennen eurooppalaisia tai yhdysvaltalaisia naisia. Australian historiaosuudessa mainitaan kuitenkin eurooppalaisesta uudisasutuksesta aivan erikseen, että sille ”muut kulttuurit ja rodut olivat vieraita” (130) ‒ ikään kuin maailman kaikki muut kulttuurit olisivat joskus olleet vieraille kulttuureille erityisellä tavalla avoimia.
Historian opetuksen tulisi keskittyä historialliseen ajatteluun
Kirjan sanasto keskittyy kolonialismiin, esimerkkeinä rasismi ja rotusyrjintä, mutta kirjasta puuttuvat demokratian, ihmisoikeuksien ja individualismin kaltaiset käsitteet. Helo pitää tätä osoituksena teoksen näennäisuniversalismista, joka on todellisuudessa eurosentrinen ja kolonialismikeskeinen. Esimerkiksi “kreolisoituminen” selitetään modernisti, hiphopilla, mutta sen historiallinen tausta ohitetaan.
Monikulttuurisuus esitetään länsimaisena ihanteena, jota muut kulttuurit omaksuvat kolonialismin myötä. Australian aboriginaalien ja maorien konfliktit normalisoidaan, ja ne kuvataan ikään kuin luonnollisena kulttuurisena väkivaltana, mutta eurooppalaisten teot tuomitaan. Kirja ei käsittele yksilöllistä identiteettiä, vaikka länsimainen ajattelu korostaa yksilön vapautta muokata kulttuuriaan. Aasian osalta taolaisuus ja buddhalaisuus ohitetaan ja konfliktit esitetään luonnollisina, paitsi eurooppalaisten oopiumsodat.
Helo korostaa, että historian opetuksen tulisi keskittyä historialliseen ajatteluun: muutoksen, valtasuhteiden ja kontekstin ymmärtämiseen. Kirja ei opeta tätä, vaan esittää historian kulttuurien staattisena kohtaamisena. Hän vertaa menneisyyttä nykypäivään: ilmastonmuutoksen torjunta epäonnistui, vaikka faktat olivat tiedossa 1992, mutta syy ei ole teollisessa vallankumouksessa vaan nykyisten sukupolvien valinnoissa.
