Britannian energiapolitiikka – kivihiilestä pohjoismaiden sähköverkkoon

Britannian pääministeri Margaret Thatcherin 1980-luvulla aikaansaama pitkän linjan muutos maansa energiapolitiikassa tulee vaikuttamaan Suomessakin sähkön saatavuuteen ja hintaan. Energiaomavaraisuudesta tulee meille yhä tärkeämpi asia, kun uusi kaapeli avaa Norjan vesisähkömarkkinat englantilaisille, väittää ympäristökysymyksiin perehtynyt vapaa kirjoittaja Matti Hukari.

Britannian taloudellinen luisu Euroopan sairaaksi mieheksi alkoi työväenpuolueen hallituksen tultua valtaan 1964. Valtiovarainministeri Jim Gallaghanin johdolla hallitus teki sodanjälkeisen historian korkeimman veroasteen budjetin, kolmena vuotena peräkkäin. Konservatiivien parlamentaarikko Margaret Thatcherin mukaan Labourin tunnuslauseeksi sopi ”if You make it, I’ll take it” (vapaasti suomentaen ”kaiken minkä tienaat, hallitus ottaa”).

Vuosina 1964-1969 julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta nousi 44 prosentista 50 prosenttiin eli melko lähelle Suomen nykyistä (56 prosenttia) sosialismin tasoa. Siihen aikaan Margaret Thatcher oli varjohallituksessa kiinnitetty valtionvarainministeriön asioihin, mutta öljyntuottajamaiden OPEC-järjestön aktiivinen toiminta sai hänet kiinnostumaan erityisesti energiapolitiikasta.

Vuonna 1960 perustettu öljyntuottajamaiden järjestö OPEC vakiinnutti toimintansa vuonna 1965, jolloin se perusti pääkonttorin Wieniin. Ilman omia öljyvaroja olevat teollisuusmaat kuten Länsi-Euroopan valtiot ja Japani olivat uuden tilanteen edessä. Opecin johtoon asettui Harvardissa lakitieteen tutkinnon suorittanut Saudi-Arabian öljyministeri (1962-1986) Ahmed Zaki Yamani. The Telegraph -lehdelle antamassaan 70-vuotissyntymäpäivähaastattelussa 25.6.2000 Yamani muistelee uransa vaiheita kertoen hänen eniten ihailemansa naisen olevan Margaret Thatcher, eikä suotta.

Keväällä 1967 Thatcher teki 2 kuukautta kestäneen vierailun Yhdysvaltoihin. Matkan aikana hän pohti useissa yhteyksissä Euroopan Talousyhteisön tulevaisuutta ja Iso-Britannian roolia yhdentyvässä Euroopassa. Keskustelukumppaneina olivat muun muassa New Yorkin pitkäaikainen kuvernööri Nelson Rockefeller, IMF:n pääjohtaja Pierre-Paul Schweitzer ja taloustieteilijä MIT:n professori Paul Samuelson. Tärkein tapaaminen oli kuitenkin David Rockefellerin (Chase National Bank) kanssa, jolloin keskusteltiin öljyntuotannon laajenevista mahdollisuuksista Brittien aluevesillä.

Oppositiopuolueen puheenjohtaja Edward Heath nimitti Thatcherin varjohallituksensa energiaministeriksi 10.10.1967, kun hän oli palannut Pohjanmeren öljyntuotantomahdollisuuksia selvittäneeltä Yhdysvaltain matkaltaan. Uudessa roolissa Thatcher kertoi kivihiileen perustuvan energiatalouden olevan menneisyyttä ja esitti energia-alan yksityistämistä ja tutkimusresurssien kohdentamista ydinvoimaan sekä pohjanmeren öljy- ja kaasuesiintymien hyödyntämiseen. Thatcherille oli tärkeää pitää yhteys David Rockefelleriin, sillä Rockefellerien suvun osittain omistama öljy-yhtiö Esso oli aloittanut Pohjanmeren öljynporaukset Norjan aluevesillä 19.7.1966.

Thatcher esitti energia-alan yksityistämistä jo varjohallituksen energiaministerinä 1960-luvulla

Varjohallituksen energiaministerin tehtävässään Thatcher perehtyi huolella energiayhtiöiden omistusmuodon vaikutukseen energian hintaan ja toiminnan tehokkuuteen. Tuohon aikaan hiilikaivokset työllistivät Britanniassa 300 000 kaivosmiestä. Lokakuussa 1966 tapahtui hiilikaivoksen sortuminen, jossa tuhoutui koulu, minkä seurauksena 116 lasta ja 28 aikuista menehtyi. Thatcher havaitsi käymissään keskusteluissa, että kansallisen hiilijärjestön (National Coal Board) hallituksen jäsenet eivät olleet vaivautuneet edes lukemaan onnettomuudesta tehtyä raporttia.

Thatcherille muodostui käsitys, että valtion omistamat energiamonopolit nostavat sähkön hintaa, minkä johdosta sähköä käyttävä valmistava teollisuus on menettänyt kilpailukykynsä. Kaiken huipuksi valtiolliset energiamonopolit eivät piitanneet työturvallisuudesta. Tästä alkoi Thatcherin kääntyminen yksityistämisen kannalle, niin energiayhtiöiden kuin muidenkin valtionyhtiöiden kohdalla. ”Kansallinen suunnittelu ja säätely on virhe, ja konservatiivit ovat siihen lähes yhtä syyllisiä kuin työväenpuolue” sanoi Thatcher parlamentissa.

Thatcher suunnitteli pääministerikautensa energialinjaukset 1970-luvun lopulla

Thatcher valittiin konservatiivien puheenjohtajaksi 11.2.1975. Siinä vaiheessa julkinen valta käytti jo 56 prosenttia kansantuotteesta, ja pienipalkkaisen työläisen ansiotulovero oli 25 prosenttia (1963 se oli vain 5 prosenttia). Syyskuussa 1977 Thatcher lensi Yhdysvaltoihin halpayhtiö Laker Airwaysillä eikä valtiollisella British Airwaysillä. Lentoyhtiön valinta herätti huomiota.

Matka alkoi New Yorkista, missä Thatcher puhui brittiläis-amerikkalaisen kauppakamarin illallisilla. Sitten matka jatkui Houstoniin, jossa käsiteltiin Teksasin öljyalan yritysten mahdollisuuksia Pohjanmeren öljynporausteknologian kehittämisessä. River Oaks Country Clubin illallispuhe oli menestys, josta lehdet kirjoittivat monta päivää, verraten sitä Churchillin puheisiin. Thatcher kuvaili Britanniasta tulevan Pohjanmeren öljylöytöjen myötä Euroopan Teksas. Kun Thatcher saapui Washingtoniin, ei kukaan Jimmy Carterin hallinnosta älynnyt kutsua Thatcheria illalliselle, joten Henry Kissinger ja David Rockefeller illastivat kolmena iltana peräkkäin Thatcherin kanssa.

Kesäkuussa 1978 konservatiivit alkoivat valmistautua tuleviin vaaleihin, arvioiden vaalit pidettävän syksyllä. Michael Hesseltine ja Nicholas Ridley laativat valtionyhtiöiden yksityistämisohjelman. Listalle otettiin valtiollinen teräsyhtiö British Steel, valtion rautatiet eli British Rail, kuljetusliike The National Freight Corporation, öljy-yhtiö British National Oil Corporation (myöhemmin Britoil) ja bussiyhtiö National Bus Company. Lisäksi British Telecom erotettaisiin Post Officesta ja myytäisiin. Yksityistämisohjelmaa ei kuitenkaan julkistettu ennen vaaleja.

Syyskuussa 1978 pääministeri Jim Gallaghan ilmoitti että vaaleja ei pidetä syksyllä. Syksyn mittaan ammattiliittojen ja hallituksen välit tulehtuivat. Energiansaannissa oli katkoja joulukuussa, Merimiesunioni lakkoili, eivätkä öljytankkerit liikkuneet. Tammikuun 1979 alussa Gallaghan osallistui G7-valtioiden kokoukseen Guadelupessa Karibialla. Lehtien valokuvat pääministeristä shortseissa eivät ilahduttaneet ilman lämmitystä kylmissään värisevää kansaa.

Thatcher kommentoi ymmärtävänsä kuinka vaikeaa työväenpuolueen hallituksen on tehdä tarvittavia päätöksiä ja kertoa ammattiliitoille missä maa makaa. ”Ilman ammattiliittoja ei olisi Labouriakaan”. Parlamentissa Thatcher sanoi, että ”meidän tulee oppia jälleen olemaan yhtenäinen kansakunta tai kohta emme ole kansakunta lainkaan”. Energia-alan työläiset ja satamien ahtaajat vaativat 15 prosentin palkankorotusta. Thatcher ilmoitti että hän ei pääministerinä suostuisi mihinkään palkankorotuksiin ja 6.2.1979 julkaistussa gallupissa konservatiivit karkasivat 19 prosentin johtoon labourista.

Konservatiivit voittivat parlamenttivaalit toukokuussa 1979 ja Iso-Britannia sai historiansa ensimmäisen naispääministerin. Tuolloin oli rakenteilla Länsi-Saksan ja Neuvostoliiton kaasuputkihanke. Putkella kuljetettiin Länsi-Siperian maakaasua Saksaan. Saksasta eteenpäin haarautuva putki toisi kaasua usealle Euroopan valtiolle, mukaan lukien Ranska, Italia, Belgia ja Hollanti.

Putken rakentaminen toi valtavat työllistämismahdollisuudet teknologiaviennille. Brittiläinen John Brown Engineering suunnitteli ja toimitti kaikki putkiston turbiinit, mikä merkitsi vähintään satojen miljoonien puntien kauppoja ja tuhansia työpaikkoja Britanniaan. Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin jouluna 1979 Yhdysvallat (Carterin hallinto) laittoi sanktiot teknologiaviennille, jota Thatcher vastusti voimakkaasti. Thatcher voitti kädenväännön kun uusi presidentti Ronald Reagan ilmoitti kaikkien sanktioiden purkamisesta 13.11.1982. Leonid Brezhnev oli kuollut kolme päivää aiemmin, ja suurvaltasuhteissa nähtiin mahdollisuus positiiviseen käänteeseen.

Yksityistäminen alkoi ripeästi rautarouvan saatua vallan

Talouden saralla rautarouvan karvaat lääkkeet alkoivat hiljalleen tehota. Vuoden 1981 budjetti oli jo tasapainossa. Tosin se vaati 4 miljardin punnan veronkorotukset, mikä oli kiusallista kun konservatiivihallinto oli äänestetty valtaan laskemaan veroja. Yksityistämisestä vastaava apulaisvaltiovarainministeri Nigel Lawson aloitti energiasektorin yksityistämisen ripeästi. Marraskuussa 1979 valtiollisesta öljy-yhtiöstä (BP) myytiin 49 prosentin osuus 290 miljoonalla punnalla. Radioaktiivisten isotooppien valmistaja Amershan Internationalin osakeanti ylittyi 24-kertaisesti. Nigel Lawson muistelee olleensa äimän käkenä kansankapitalismin suosiosta. Tästä innostuneena Lawson laittoi myyntiin British National Oil Corporationin (myöhemmin Britoil) 549 miljoonalla punnalla sekä British Gas Corporationin merellä toimivat öljynporauslauttojen liiketoiminnot.

Syyskuussa 1981 Lawson siirtyi energiaministeriksi. Siinä tehtävässä hän paransi Britannian energiaomavaraisuutta ja -turvallisuutta kehittämällä kaasuntuotantoa Pohjanmerellä sekä mahdollisti päästöttömän ydinenergian investointeja Britanniaan.

Kivihiilestä öljyyn

Öljymarkkinat olivat tuottajakartellin hallussa ja OPEC saattoi hinnoitella öljynsä yli kustannusten kohoamisen. Kun OPEC muodostettiin, 10 barrelia öljyä maksoi yhden unssin kultaa, hinta vain oli muutettu dollareiksi. Tuo yksi unssi oli Yamanin mielestä öljyn ”oikea hinta”. Kullan hinnan noustessa seurasi öljyn hinta perässä.

Kun Yhdysvaltain Presidentti Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta elokuussa 1971, pysyi OPEC edelleen samassa öljyn hinnassa kultaan nähden, mutta paperiraha dollareissa hinta nousikin hurjasti. Nixonin päätös oli kaukonäköinen, sillä tuleva öljyn hinnan nousu olisi todennäköisesti siirtänyt 1970-luvun kuluessa Yhdysvaltain keskuspankin kultakannan OPEC-maihin.

Vuoden 1967 kuuden päivän sodan aikana Saudi-Arabian öljyministeri Sheikki Ahmed Zaki Yamani esti OPECin öljysaarron, mutta Jom Kippur -sodan 1973 aikana öljysaarto toteutui. Tuloksena oli ensimmäinen öljykriisi. Libyan Gaddafi ilmoitti tuolloin, että arabit ovat osanneet elää ilman öljyrahoja jo 5000 vuotta eivätkä tarvitse niitä nytkään. Yamani puolestaan sanoi tehneensä Saudien perheestä rikkaamman kuin kukaan kalifi koskaan on osannut edes uneksia.

Vaikka kullan hinta myöhemmin putosi, öljy ei seurannut, koska öljyn tarjonta verrattuna sen kulutukseen väheni. Öljyn hinnoittelu muuttui 1980-luvulla Yamanin ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin yhteistyöllä tarjontavetoiseksi. Juuri tästä syystä Yhdysvallat yrittää nykyäänkin Trumpin johtamalla energiapolitiikallaan lisätä öljyn ja kaasun tarjontaa.

Vuonna 1983 toisen pääministerikautensa alussa Thatcher ymmärsi ajan kypsyneen iskeä kansantalouden kustannusten ongelman juurisyyhyn eli hiiliteollisuuteen. Thatcher oli jo 1960-luvun lopulla varjohallituksen energiaministerinä tehnyt analyysin, jonka mukaan kivihiilen käyttöä tulee vähentää koska sitä hallitsee monopolimainen klusteri ilman kilpailua. Hiilikaivostyöläiset olivat ylipalkattuja ja lakkoherkkiä pitäen maata panttivankinaan lakkouhkauksillaan. Lisäksi hiilen käyttö pilasi ilman.

Uudet energiamuodot, kuten maakaasu ja ydinvoima, olivat Thatcherin tavoitteena. Thatcherin aloittaessa pääministerinä 40 prosenttia energiantuotannosta ja 66 prosenttia sähköstä tehtiin kivihiilellä. Iranin ja Irakin sodan johdosta alkaneen toisen energiakriisin varjolla hiilivarastoja alettiin täyttää kukkuroilleen. Syyskuussa 1979 energiaministeri David Howell (Lawsonin edeltäjä) esitti ohjelman, jolla kivihiilen tuotantoa lisätään, mutta pienimmät ja tehottomimmat kaivokset suljetaan.

Tehottomien hiilikaivosten sulkeminen aloitti kaivoslakkojen sarjatulen

Siitä alkoi vastaavanlainen kaivoslakkojen sarjatuli, johon edellinen konservatiivihallitus kaatui vuonna 1974. Thatcherkin joutui perääntymään 1979, mutta vuoden 1984 alussa Rautarouva oli varautunut lakkoiluun. National Coal Boardin puheenjohtaja Sir Derek Ezra joutui myöntymään 23 kaivoksen sulkemiseen. Hiiltä riitti, ja oma öljyntuotanto paikkasi osittain hiiltä sähkölaitoksissa. Väkivaltaisen vuoden 1984 ajan kestäneen hiilikaivoslakon osapuolina olivat töissä käyneet työläiset ja lakkoilevat työläiset. Thatcher määräsi huoltovarmuuslain nojalla poliisivoimat turvaamaan työssäkäyvien työmatkat, mistä aiheutui lakkoilijoiden mellakoita poliiseja vastaan. Thatcher selviytyi lakkovuodesta voittajana keväällä 1985.

Lakon jälkeen hiilikaivosten tulevaisuus jäi retuperälle. Energiaministeri Peter Walker ja Hiilineuvoston toimitusjohtaja Ian MacGregor eivät kyenneet uudistamaan alaa eivätkä liioin yksityistämään sitä. Yksityistäminen tapahtui vasta pääministeri John Majorin johdolla 1994, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin ja Saudi-Arabian öljyministeri Sheikki Ahmed Zaki Yamanin järjestämä öljynhinnan pudotus 10 dollariin vuonna 1986 tuhosi hiilikaivosten kannattavuuden lopullisesti.

Tony Blairin viheruskonto

Lawsonin ministeriuran aikana kivihiilen osuus sähköntuotannossa painui alle 30 prosentin. Sen jälkeen kehitys pysähtyi ja kivihiilen osuus kääntyi nousuun vuonna 2012, jolloin Britanniassa käytetystä sähköstä 38,4 prosenttia tuotettiin kivihiilellä. Uutta ydinvoimaa ei ole rakennettu valmiiksi sitten 1990-luvun, ja ydinvoiman osuus sähköntuotannosta on 22 prosenttia.

Energiapolitiikassa on palattu tukiaisten tielle. Britit maksavat tuotetulle sähkömäärälle suhteutettuna uusiutuvan energian tukea toiseksi eniten heti Saksan jälkeen. Uuden ydinvoimalan rakentamispäätös saatiin viimein tehtyä syksyllä 2013, mutta jopa sekin vaatii syöttötariffin eli valtion tuen. Lawsonin kaltaista veronmaksajan puolustajaa ei näy hallituksessa istuvien konservatiivienkaan piirissä.

Tony Blairin ja Gordon Brownin Labour-hallitukset laiminlöivät energiaturvallisuuden vuosina 1997-2010, kun eivät ajoissa antaneet lupaa uusille ydinvoimaloille. Tony Blairin energiapolitiikka halvaantui viheruskonnon edessä. Hän tilasi ekonomisti Nicholas Sterniltä raportin, joka käsitteli ilmastonmuutoksen maailmanlaajuisia talousvaikutuksia. Sternin raportin mukaan ilmastonmuutos on niin suuri uhka ihmiskunnalle, että mitkään taloudelliset uhraukset eivät ole liian suuria, kun sitä yritetään ehkäistä. Silti päästötön ydinvoima ei kelvannut Blairin hallitukselle. Lähes kaikki nykyiset ydinvoimalaitokset poistuvat käytöstä seuraavan kymmenen vuoden kuluessa, minkä vuoksi Britannialla on kiire uusia sähköntuotantokapasiteettiaan.

Britannian ex-pääministeri David Cameron ehti osoittaa kuinka tuskallista on vihreästä idealismista herääminen. Tullessaan valtaan toukokuussa 2010 Cameron julisti hallituksensa olevan kaikkien aikojen vihrein. Marraskuussa 2013 Cameron huomasi Daily Mail- lehdessä mitä vihreyden hedelmät eli tuulivoiman tukeminen maksavat veronmaksajille ja ilmoittikin haluavansa eroon vihreästä valheesta.

Ydinvoima palasi Britannian energiapolitiikkaan 2010-luvulla

Syksyllä 2013 Cameronin konservatiivihallitus antoi luvan rakentaa maahan ensimmäinen uusi ydinvoimala sitten 90-luvun. Ranskalaisen energiayhtiön EDF:n johtaman konsortion rakennuttama ydinvoimala on määrä ottaa käyttöön vuonna 2023 Lounais-Englannin Somersetissä sijaitsevassa Hinkley Pointissa.

Financial Times kirjoitti 4.5.2014 kuinka EU:n energiapolitiikka aiheuttaa metsätuhoja Yhdysvaltain kaakkoisosissa, lähinnä Pohjois-Carolinassa. Asiassa on perää, nimittäin Britannia yrittää päästä EU:n asettamiin tavoitteisiin, joiden mukaan uusiutuvien energialähteiden osuus olisi 15 prosenttia (Britannian tavoite on 15 prosenttia ja EU:n yhteinen tavoite on 20 prosenttia) tuotetusta energiasta vuoteen 2020 mennessä. Koska tuulivoiman tukemiseen ei tarvittavassa määrin riitä veronmaksajien puntia, englantilaiset energiayhtiöt, kuten Drax Group, ovat kääntyneet bioenergian puoleen, ja kolminkertaistaneet pellettien tuonnin Yhdysvalloista.

Jos laskettaisiin koko tämän tuotantoketjun todelliset hiilidioksidipäästöt, voisi EU:n ympäristökomissio onnitella itseään ympäristötuhon innovoinnista. Ensinnäkin Pohjois-Carolinassa ei metsiä tarvitse lain mukaan uudistaa hakkuiden jälkeen, vaan alueet jäävät usein paljaaksi ilman metsitystä. Toiseksi puutavaraa kuljetetaan satoja maileja pellettitehtaille, missä puutavara jauhetaan ja kuivataan (öljyllä) minkä jälkeen edessä on taas satoja maileja kuljetusta Itärannikon satamiin. Kolmanneksi tulee laivamatka Englantiin ja siellä jälleen energiaa vaativa sekoitus kivihiilen kanssa ennen kuin ”biopolttoaine” päätyy kattilaan.

Ei ihme, että brittien edellinen energiaministeri Amber Rudd analysoi Telegraph-lehdessä marraskuussa 2015, että Euroopastakin sammuvat valot aivan kirjaimellisesti, mikäli vihreiden politikointi saa kulkea talouden edellä.

Lokakuussa 2015 Cameron havahtui Financial Times -lehden haastattelussa siihen todellisuuteen, että tukiaisrahojen hupenemisen ohella tulee eteen sellainenkin ongelma, että Iso-Britannian sähköntuotantokapasiteetti ei lähivuosina riitä kuluttajien ja teollisuuden tarpeisiin.

Kiinalaisten investoinnit ydinvoimaan ja merikaapeli Norjasta

Financial Times uutisoi 21.9.2015 Kiinan suorien investointien Britanniaan (11,8 miljardia dollaria) olleen viime vuosina suuremmat kuin Ranskaan ja Saksaan yhteensä. Sekin on alkusoittoa, sillä Kiinan investoinnit saarivaltakuntaan nousevat lähivuosina aivan eri tasolle aiempaan verrattuna. Kiinan presidentti Xi Jinpingin Lontoon vierailun aikana (20-21.10.2015) allekirjoitettiin 40 miljardin punnan arvosta investointisopimuksia ydinvoimaloihin, nopeisiin rautateihin, öljynporaukseen ja sähköbusseihin sekä grafeenin valmistusmenetelmien ja käyttökohteiden tutkimukseen.

Britannian edellinen valtiovarainministeri George Osborne arvioi China Daily-lehdessä (lokakuu 2015) Kiinan lähivuosien investointien brittien infrastruktuuriin nousevan yli 100 miljardiin puntaan.

Jo Thatcherin ajoista lähtien on suunniteltu Norjasta ulottuvaa merikaapelia Britanniaan sähkön siirtämiseksi. Lähivuosina päästäneen tekoihin. The Guardian -lehti julkisti 26.3.2015 Norjalaisen Statnettin ja UK National Gridin sopimuksen Norjan Kvilldallista Iso-Britannian itärannikon Blythiin ulottuva merikaapelin rakentamisesta, jonka teho olisi 1400 MW. Kaapelin rakentamiskustannus on 2 miljardia euroa. Se toisi sähkön noin 750 000 kotitalouteen ja olisi valmis vuonna 2021.

Kyseinen kaapeli on todennäköisesti vasta alkua Norjan sähköntuotannon markkinoiden laajentumiselle Britteinsaarille ja muualle Länsi-Eurooppaan. Suomelle se merkitsee tarvetta lisätä energiaomavaraisuutta kun Norjan vesisähköä ei ole saatavilla nykyisessä määrin – ainakaan nykyiseen huokeaan hintaan.

 

Matti Hukari
Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.