Aggresiivinen väkijoukko ryntäsi Iiris Suomelaa kohti – vai ryntäsikö? Tilanteen nähnyt toimittaja kertoo tapahtumasta

Iiris Suomelaa on uhattu vakavasti! Vai onko? Maria Asunta purkaa tiistain tapahtumia näkökulmakirjoituksessaan.

Eduskunnassa äänestettiin tiistaina EU-elpymispaketista. Vihreiden kansanedustaja Iiris Suomela (vihr.) kirjoittaa pitäneensä tilannetta eduskunnasta poistumistaan “hyvin uhkaavana”.

”Vastassa oli väkijoukko, josta osa lähti välittömästi ryntäämään minua kohti aggressiivisia solvauksia huutaen. Pääsin tilanteesta pois, mutta yksi mielenosoittajista lähti seuraamaan minua. Asetelma oli hyvin uhkaava – ei vähiten siksi, että elpymispaketin vastustajilta on tullut satoja väkivallalla uhkaavia viestejä jo viikkokausien ajan.”

Tarina kuulostaa hirvittävältä. On todella huolestuttavaa, jos ihminen joutuu pelkäämään väkivaltaa työpaikaltaan poistuessaan tai saa satoja uhkaavia viestejä.

Olin kuitenkin paikalla toimittajana, enkä tunnista sellaista dramatiikkaa, josta kansanedustaja kannattajilleen raportoi.

Ulkopuolisen mielestä tilanne ei vaikuttanut uhkaavalta

Iiris Suomela kirjoittaa, että väkijoukosta ”osa lähti välittömästi ryntäämään” häntä kohti. Itse näin, että paikalla oli arviolta toistasataa mielenosoittajaa, joista 2–3 nuorehkoa mielenosoittajaa juoksi paikalle ja huuteli Suomelan perään ”rahahuora”.

Suomela kertoo päässeensä tilanteesta pois. Niin hän pääsikin, sillä Suomela käveli eduskuntatalosta turvamiesten ja useiden poliisin ohi. He olivat paikalla valvomassa mielenosoitusta, kuten tavallista on.

Suomela kuvaa asetelmaa ”hyvin uhkaavaksi”. En nähnyt Suomelan kuvaamaa tilannetta, jossa yksi mielenosoittaja olisi lähtenyt seuraamaan häntä. Olen varma, että jos tilanteessa olisi ollut vakavaa uhkaa, poliisit olisivat juosseet uhkaajien luo ja ottaneet heidät säilöön.

Yhtä kaikki, ulkopuolisen näkökulma on siis se, että kerrottu tilanne meni ohi hyvin nopeasti. Kameraa ei ehtinyt käynnistää, kun kaikki oli jo ohi. Eduskuntatalolta poistui muitakin jaa-äänen antaneita kansanedustajia, joiden perään ei huudeltu.

Uhkakuvilla lietsotaan pelkoa ja vahvistetaan polarisaatiota

Subjektiivinen uhkantunne on varmasti totta, eikä sovi kiistää, etteikö Suomela sitä olisi kokenut. En halua vähätellä ihmisten tunteita.

Toinen asia on sitten se, miten esitetyt uhkantunteet vastaavat todellisia tapahtumia.

Kolmas asia on, millaista viisautta kansanedustajan tulisi käyttää kertoessaan kokemuksistaan julkisesti.

Ja se on syy, miksi tämän jutun kirjoitan: en pidä viime vuosien yhä kiihtyneestä ”uhkakuvateollisuudesta” eli siitä, että julkisuuden henkilöt huomiota saadakseen jopa liioittelevat kokemiaan uhkia ja asemaansa muiden uhrina.

Näen huolestuttavana sen, että populistinen uhkakuvilla ja uhriasetelmalla ratsastaminen paitsi vahvistaa perusteetonta pelkoa myös lietsoo ja syventää kansan kahtiajakoa, polarisaatiota.

Ihminen, joka jatkuvasti kokee olevansa jonkun uhri, ei ole ihan terve.

Natseja siellä, natseja täällä

Haluan esittää kysymyksen siitä, annammeko hyväksyntämme sille, että jopa jotkut poliitikot liioittelevat kokemaansa uhkaa.

Muistatte varmaan kohun, joka syntyi kansanedustaja Juha Sipilän (kesk.) kertoessa hurjasta päällekarkauksesta eduskuntatalon läheisyydessä. Sipilän mukaan häntä lyötiin nyrkillä. Eduskunnan turvallisuusjohtaja vuoti valvontakameran nauhan medialle. Tallenteen perusteella näytti siltä, että kyse olisi ollut tönäisystä. Turvallisuusjohtaja erotettiin. Sittemmin pahoinpitely eteni syytteeksi.

Ehkä kulunein esitetty uhkakuva liittyy ”natseihin”. Iiris Suomelakin on profiloitunut poliitikkona, jonka tehtävänä on pysäyttää natsit ja ilmastonmuutos.

Natseihin tunnutaan törmäävän usein, vaikka heitä onkin verraten vähän Suomen kokoisessa maassa. Supo seuraa noin 400 terrorismintorjunnan kohdehenkilöä, jotka ovat pääosin ääri-islamisteja, mutta joukossa on myös jokusia kymmeniä uusnatseja.

Muistanette muutama vuosi sitten alkaneen suuren natsikohun toimittaja Johanna Vehkoon kertoessa tulleensa natsien väijyttämäksi. Alkuvuonna Helsingin pormestariehdokkaana ollut Kirsi Piha (kok.) puhui ikkunan alla kulkevasta natsikulkueesta.

EU-elvytystukipaketin käsittelyssä natsien uhkaan viittasi eurooppaministeri Tytti Tuppurainen (sd.). Pääministeripuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtmanin (sd.) mukaan perussuomalaiset pitivät ”panttivankinaan eduskuntaa ja koko Suomea”.

Pelkotila panttivankeudesta oli absurdi, sillä asian käsittelyn aikana oppositiopuolue teki työtään ja käytti laillista puheoikeuttaan eduskunnassa. Kokoomuspoliitikko Eija-Riitta Korholan sanoin: ”Hallitus pelasi teatteriaan kehysriihessä 9 päivää ja teeskenteli hallituskriisin vain 200 miljoonan vuoksi. Toimittajia hyppyytettiin ja pidettiin valveilla. Rahaa paloi. Oliko persujen 4 päivän esitys eduskunnassa 4 miljardin takia kohtuutonta?”

Eli kun Iiris Suomela kysyy, milloin politiikasta tuli tällaista, minä haluan esittää saman kysymyksen.

Kansanedustaja voi myös kohdata vihastuneen kansalaisen

”Erimielisyys ja tiukatkin väittelyt ovat politiikan kovaa ydintä. Sen sijaan väkivalta tai uhkailu eivät kuulu demokratiaan.”

Näin Iiris Suomela kirjoittaa ja olen asiasta tismalleen samaa mieltä. En pidä rakentavana sitä, että ihmisiä haukutaan rahahuoriksi. En myöskään tykkää siitä, että poliitikot metsästävät yksittäisiä lauseita kollegoiltaan saadakseen väärinymmärtää ja vääristellä lähimmäistensä sanoman. Näin Iiris Suomela teki eilen Seida Sohrabille (kok.), eikä se ole yhtään reilua.

Miten sitten Iiris Suomela olisi voinut käyttäytyä toisin tilanteessa, jossa hän kohtasi vihaisen kansalaisen?

Itse olisin pysähtynyt huutelijan luo. Olisin ojentanut käteni, esitellyt itseni ja kysynyt, onko mielenosoittajalla jotakin asiaa minulle. Olisin ehdottanut huorittelun lopettamista ja rakentavaa keskustelua. Olisin kysynyt, miksi hän on niin vihainen. Näin olisin tehnyt, vaikka paikalla ei olisi ollut ensimmäistäkään poliisia.

Kansanedustajan tehtävä on mielestäni kuulla myös niitä kansalaisia, jotka eivät ole samaa mieltä hänen kanssaan, ja varsinkin heitä, joiden maailmankuvaa edustaja itse ei ymmärrä.

Pieniin uhkakuviin reagoidaan, suuriin ei

Suomela kirjoittaa: ”Sananvapaus ei toteudu, kun ihmisiä vaiennetaan uhkailulla.” Hän toivoi asiallista keskustelua vaalien alla.

Minäkin toivon samaa. Olisin esimerkiksi kovasti toivonut sitä, että hallitus olisi avoimesti kertonut, mikä oli se taho EU:ssa, joka uhkaili Suomea elvytyspaketin hylkäämisen seuraamuksilla, kuten mainehaitalla.

Kuitenkin hallitus salasi asian oikeusvaltion kannalta kyseenalaisella tavalla, julkisuuslain tulkintaa kiristämällä. Siksi moni koki, että Suomea kiristettiin ja painostettiin hyväksymään elvytyspaketti.

Tähän uhkaan Suomela ei reagoinut mitenkään, kuten ei reagoinut moni muukaan EU-paketin puolustaja. Usein olenkin miettinyt, miksi kaikenlaisiin tulkinnallisiin uhkakuviin reagoidaan äärimmäisen vahvasti, mutta akuutit ja suuret uhat ohitetaan ja siirretään vain syrjään kuvasta.

Suomela äänesti elpymispaketin puolesta, mikä sai jotkut vihaisiksi. Häntä on nyt kutsuttu mm. maanpetturiksi. Kansanedustajan tulee sietää tämänkaltaiset mielipiteet poliittisesti tärkeän ja tunteita herättävän äänestyksen jälkeen, eikä kääntää asiaa päälaelleen niin, että hän itse olisi uhri.

Toivon, että demokratiaa edistettäisiin tosiasioilla, eikä kuvitteellisilla uhkakuvilla. Se olisi meidän kaikkien etu, kuten myös virallisen vahvistuksen saaminen siihen, miten poliisi on reagoinut Suomelan mainitsemiin satoihin uhkausviesteihin. ”Sadat väkivallalla uhanneet viestit” nimittäin kuulostaa hurjalta ilmiöltä.