Yhteisvaluutta epäonnistui tuomaan harmonian, jota siltä odotettiin. FT:n kolumnisti Brittan ennustaa euromaiden vaihtotaseiden epätasapainojen johtavan euroalueen hajoamiseen.

Financial Timesin Samuel Brittan listaa kolumnissaan muualtakin tutut näkemykset euroalueen kehittymisestä eri vaihtoehdoin. Hän pohjustaa kolumniaan esittelemällä muutaman euromaan palkkakehitystä sitten euron luonnin. Saksassa palkat ovat kasvaneet vain 13 prosenttia, kun kriisimaissa palkat ovat nousseet 20-30 prosenttia. Lisäksi hän muistuttaa euroalueen maiden vaihtotasekriisistä. Näiden vaihtotaseiden epätasapainojen vuoksi euroalue murtuu. Mikään pankkiunioni tai integraatiolisä ei tähän auta.

Brittan kertoo, että euroalueesta pyrittiin tekemään harmonian ja yhteissävelen alue eväämällä mahdollisuudet valuutan devalvointeihin. Toisin on kuitenkin käynyt. Lisääntynyt kurjuus on kasvattanut eripuraa. Hän mainitsee maiden välisten suhteiden olevan kestämättömällä tasolla.

Brittan esittelee vaihtoehdot. Ensimmäisenä hän tarkastelee europäättäjien visiota siitä, että vyönkiristely toimii. Tässä kehityssuunnassa kysynnän hyytyessä hintatason on pakko tulla alas, jolloin kilpailukyky saadaan palautettua ja toipuminen alkaa. Vaihtoehtoisesti kilpailukykyä voi kehittää innovoimalla: mielikuvituksellisempia (ja kalliimpia) turistimatkapaketteja ja houkuttelevampia (ja kalliimpia) hotelleja. Kyse on siitä kuinka monta vuotta – tai vuosikymmentä – tähän päätyminen vie.

Toinen vaihtoehto on, että kasvu tyrehtyy ja kriisimaihin jää nykyiset työttömyysasteet. Pitkään jatkuessa tämä lisää muuttoliikettä pois. Oma huomioni tällaisessa muuttoliikkeessä on se, että silloin ei ainakaan ole toivoa saada lainattuja rahoja takaisin, koska kasvupotentiaali katoaa.

Kolmatta vaihtoehtoa hän ei pidä todennäköisenä, mutta mainitsee sen silti. Siinä Saksa inflatoisi palkkansa ja eräällä tavalla ”romuttamalla” oman kilpailukykynsä myötä tuo tulisi kuitenkin vertailussa kriisimaihin siedettävälle tasolle. Tukirahoja etelään voitaisiin myös maksaa ajasta ikuisuuteen.

Neljäs vaihtoehto on sitten euroalueen hajoaminen. Ikävää niille pankeille, joiden taseissa olevat luotot nykyisiin kriisimaihin sulavat lähes olemattomiin. Alkusokki olisi valtava myös eroaville maille. Alun markkinakaaoksen jälkeen kriisimaista tulisi kuitenkin entisiä kriisimaita.

Brittan pohtii, että jos hänen olisi pakko lyödä asiasta vetoa niin hän sijoittaisi panoksensa neljännelle vaihtoehdolle.

Henri Myllyniemi