KOLUMNI | Kansanedustaja Anne Louhelainen pohtii kansallisena veteraanipäivänä julkaistussa kirjoituksessaan 93-vuotiaalta Mikko-isältään saamia opetuksia sekä tämän pitkän elämän aikana kertyneitä kokemuksia.
Suomi viettää tänään veteraanipäivää. Monella nykysuomalaisella on yhä vähemmän lähipiirissään henkilöitä, joilla on omaa kokemusta sota-ajoista. Yhä harvemmalla on enää kunnia tuntea niitä suurenmoisia ihmisiä, jotka ovat osallistuneet 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyden puolustamiseen soratantereella. Meidän perheessä on suvun patriarkka, jonka sanaa ja mielipiteitä kuunnellaan. Perheen kesken pohdimme pääsiäisenä suomalaisuutta ja meille tärkeitä arvoja.
”Muistakaa se, että hyvinvointi ei synny itsestään, sen eteen pitää tehdä töitä”
93-vuotias Mikko-isä muistutti, että meillä Suomessa on ollut jo niin kauan rauhan ja hyvinvoinnin aika, että sota-ajan pelot ja niiden jälkeiset todella vaikeat pula-ajat ovat nykyihmisille vieraita. Hän totesi: ”Te ette tiedä oikeasta puutteesta mitään! Aina kaikesta valitetaan, eikä mihinkään olla tyytyväisiä. Ihmisten pitäisi itsekin tehdä jotain asioiden korjaamiseksi, eikä vain odottaa valmista!”
Hän kertoi tulleensa 22-vuotiaana neljän rintamavuoden jälkeen takaisin kotiin, jossa ei ollut tarjolla mitään. Hänellä ei ollut koulutusta, ei ammattia, ei rahaa. Äitipuolikin ilmoitti tylysti, että takaisin kotiin ei voi tulla, koska pienviljelytila ei kaikkia elättäisi. Taskussa oli vain kansakoulu-, rippikoulu- ja rokotustodistus. Sodan kauhut pauhasivat mielessä, mutta ei ollut aikaa syrjäytyä, vaan piti löytää elämälle suunta ja tarkoitus.
Rakennustyömaiden ja tehtaiden sekalaisissa hommissa taidot karttuivat. Haaveena oli valmistua opettajaksi. Se oli kuitenkin haasteellista, koska ei ollut tarjolla valtion tukemaa asumista, opintotukea tai sosiaalihuoltoa. Opettajakoulussa Mikko huomasi jo osaavansa siellä opetettavia asioita, koska oli rakennuksilla niitä (kantapään kautta) oppinut. Hän halusi lopettaa koulun ja palata tehtaaseen. Äitipuoli kuitenkin kannusti käymään koulun loppuun ja painotti, että todistus pitää osaamisen lisäksi olla. Se helpottaisi työn hakemista ja saamista.
Opiskelujen ohessa Mikko kävi tehtaassa töissä ja rakensi ”pitkästä tavarasta” pikkuhiljaa omaa kotitaloa. Ahkeruus kannatti ja vuosien jälkeen taskussa lämmitti valmistumistodistus opettajaksi. Velkaa oli paljon, joten töitä piti sen mukaan: päivisin opettajana Lahden Käsiteollisuusoppilaitoksessa ja öisin Lahden Mallasjuoman tehtaalla. Näiden ohella myös kotitalon pienviljelystä huolehtiminen jäi hänen huolekseen, koska hänen isänsä kunto oli huonontunut ja jonkun piti huolehtia nuoremman siskon, äitipuolen ja isän toimeentulosta.
”Joka päivä pitää tehdä tuottavaa työtä. Vaikka kuinka vähän!”
Sotavuodet olivat olleet raskaita eikä Mikkokaan ilman haavoittumisia selvinnyt. Niskaan ja päähän tulleet vammat olisivat oikeuttaneet sotainvaliditeetti-statukseen, mutta sitä Mikko ei sodan jälkeen uskaltanut ottaa. Hän pelkäsi, että se voisi siviilissä vaikeuttaa työn saantia. Jälkeenpäin se on kaduttanut, koska kivut ovat vaivanneet, mutta sotaveteraani-status ei ole taannut niitä hoitoja, joihin sotainvaliditeetti-status olisi oikeuttanut. Hänen ohjeensa niin opettajana kuin isänäkin on ollut se, että ei pidä jäädä surkuttelemaan vaan elämän kuvia pitää maalata kirkkain värein. Niitä harmaan sävyjä riittää kyllä ihan riittävästi muutenkin. Ahkera ja tunnollinen työnteko on yksi Suomen hyvinvoinnin peruskivi. Mikko sanookin usein: ”Joka päivä pitää tehdä tuottavaa työtä. Vaikka kuinka vähän!” Hän elää kuten opettaa ja meni pääsiäisenäkin pihalle haravoimaan. Pyörätuolissa, jalat kun eivät enää kanna. Hän ihmetteleekin nykytrendiä, jossa ihmiset laskelmoivat, kannattaako mieluummin jäädä työttömäksi kotiin kuin mennä töihin.
Elämä on tarjonnut paljon haasteita ja ongelmia kuin myös onnistumisia ja ilonaiheita. Mikko on sanonut, että jokainen este pitää kohdata ja luottaa parempaan huomiseen. Kun tekee parhaansa niin oman elämänsä kuin muidenkin ihmisten eteen, silloin voi katsoa rehellisesti peiliin. ”Muistakaa se, että hyvinvointi ei synny itsestään, sen eteen pitää tehdä töitä”, tuumasi hän meille.
Tapio Rautavaaran kappale Kulkuri ja joutsen on hänelle mieleinen. Siitä hän laulaa usein erityisesti kohtaa: ”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!”
ANNE LOUHELAINEN