Tänään on suomalaisuuden päivä, jota vietetään perinteisesti J.V. Snellmanin syntymäpäivänä. Mikäpä olisi parempi tapa juhlistaa suomalaisuuden päivää kuin pohtia hetki omaa suomalaisuuttaan ja sen merkitystä.
Nykyään kuulee aika ajoin voitonriemuisesti todettavan, ettei kukaan pysty tyhjentävästi määrittelemään “oikeaa ja puhdasta” suomalaisuutta, eikä suomalaisuutta siksi oikeastaan ole edes olemassa. Täydellisen suomalaisuuden määritelmän antaminen on tosiaan mahdotonta, mutta niin on toisaalta melkeinpä minkä tahansa asian täydellinen määrittely.
”Kansallinen kulttuuri on sitä omaperäistä rikkautta, jonka kukin kansa puolestaan voi koko maailman monimuotoisuudelle lahjoittaa.”
Eihän kukaan esimerkiksi pysty määrittelemään sitäkään, millainen olisi “oikea ja puhdas” monikulttuurinen yhteiskunta, siis mitkä ominaisuudet ovat oikeanlaista monikulttuurisuutta ja milloin niitä on riittävästi, jotta yhteiskunta muuttuu monikulttuuriseksi. Aukottoman määritelmän puuttuminen ei siis vielä tarkoita, etteikö jotain asiaa olisi lainkaan olemassa.
Suomalaisuus – kuten muutkin kansalliset identiteetit – koostuu tietyistä omalaatuisista aineksista kuten kielestä, tapakulttuurista, luonnonoloista, taiteista, historiasta, myyteistä ja oikeuskäsityksistä. Niiden pohjalta syntyy kansallinen omaleimaisuus, joka kuitenkin jatkuvasti on vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Ja vastaavasti juuri kansallinen kulttuuri on sitä omaperäistä rikkautta, jonka kukin kansa puolestaan voi koko maailman monimuotoisuudelle lahjoittaa.
Mikä suomalaisuuden merkitys sitten on meille yksilötasolla? Siihen ei tietenkään voi kukaan vastata toisen ihmisen puolesta. Uskallan kuitenkin ehdottaa, että jokaiselle meistä suomalaisuudella on jonkinlainen merkitys. Muutamat harvat eivät ehkä arvosta suomalaisuuttaan, mutta silti edellä luetelluilla kansallisen identiteetin osasilla on varmasti jokaiseen jokin vaikutus.
Halusimme siis tai emme, suomalaisuus vaikuttaa meihin, koska se on osa minuuttamme. Kansallisen kulttuurinsa arvostaminen on siten osa tervettä itsetuntoa. Mutta entä jos kansallismielisyys saa fundamentalistisia piirteitä? Esimerkiksi europarlamentin puheissa kuulen jatkuvasti varoituksia nationalismin noususta, nurkkakuntaisesta itsekkyydestä ja suoranaisesta vihanlietsonnasta, jotka uhkaavat kansainvälistä harmoniaa.
Juuri vihassa ja ylimielisyydessä kulkee terveen ja pahansuovan kansallismielisyyden välinen raja, jota ei saa ylittää. Alkuperäisessä snellmanilaisessa kansallishengessä näillä kielteisillä tunteilla ei ollutkaan mitään sijaa, vaan kansallismielisyyden ytimessä oli epäitsekkyys.
Snellmanin ja Topeliuksen kaltaiset varhaiset nationalistit pitivät isänmaallisuutena sitä, että asettaa isänmaan ja lähimmäistensä edun oman etunsa edelle. ”Joka palvelee isänmaata, palvelee ihmiskuntaa”, kuului ajan iskulause, jota mm. Maamme-kirjassa vuosikymmeniä opetettiin. Ajatuksessa on vinha perä, sillä isänmaa ei ole abstraktio, vaan koostuu maasta ja kansasta, joita palvellessaan ihminen palvelee lähimmäisiään. Kansallishenki ja kansallinen yhteenkuuluvuuden tunne ovat siten osa perustaa, jolle välittävä ja luottamuksellinen yhteiskunta voidaan rakentaa.
Suomalaisuudessa tai suomalaisessa kansallismielisyydessä ei koskaan ole esiintynyt laajamittaista vihaa tai ylimielisyyttä, joita suurmaissa on joskus kohdattu. Pikemminkin Suomessa on podettu heikkoa kansallista itsetuntoa kotimaasta, joka on etäinen ja tuntematon, ja joka pitkään oli myös perin köyhä. Jopa Maamme-laulun toisessa säkeistössä (yleensähän lauletaan vain 1. ja 11. säkeistö) sanotaan: ”On maamme köyhä, siksi jää”.
Sampo Terho
europarlamentaarikko (ps.)